Oon varma, että kaikki tunnekeräilijät on samaa mieltä, kun kerron, että tämä postaus on kirpeä ja hyvänmakuinen. Olen kaiken lisäksi tyytyväisellä tuulella, mikä on tietty hyvin ominaista mulle elämässä.
En tiedä enää, miten kirjotetaan helmevän sulavaa huoliteltua puhekieltä. Tapasin tuttavan viime lauantaina, ja tarkoitus oli puhua suomea. Hämmästytti, miten vaikeeta se oli, vaikka kyllä siinä useamman tunnin ajan ehti orientoitua ja papattaa. ILMIÖMÄINEN ilmaisuvoimani menettää tehoaan! Onneksi kotiinpalun karulla hetkellä kaikki tietää, että mä oon luonnostani häikäisevän verbaalinen, eikö.
Leikkasin eilen Joosun tukan! Mainostin riemukkaasti etukäteen, etten oo ikinä leikannut varmaan yhtäkään hiusta, ja vastaus oli radikaali "ei se haittaa". Hyvän musiikin värittämä pitkäkestoinen sessio sisälsi omat kauhunhetkensä, mutta lopputulos oli tyydyttävä, tai kuten kohde sen ilmaisi, "ei katastrofaalinen". Että tukka pystyyn vaan, kaikki, jotka haluatte ruokapalkalla toimivan aloittelevan tukkataiteilijan kajoavan päihinne. Erikoisuuksia mm. kerroksittain leikkaaminen, hyräily, tilanteen jännittävä/kokemisen arvoinen olemus ja laadukkaat jutut.
En ollu pitkään aikaan päässyt kuviskurssille, koska loman jälkeen olin estynyt vakavasti kahtena viime keskiviikkona - aikaisempana oli liikaa ja liian hirveitä koulutöitä, ja jälkimmäisenä vietin onnistunutta 19.11:ttä. Tämän takia opettaja-Françoise oli jättänyt mun vastaajaan viestin, että nyt kannattais tulla, koska piirretään ALASTONTA. Siinä on syy, jonka vuoksi maksoin 50 euroa enemmän lukuvuosimaksua tuolla piirustuskurssilla. Ja minähän menin tietysti piirustushiilet innosta hehkuen.
Erinomaista taiteellista toimintaa: malli oli nuori Pariisin kuvataideakatemiassa opiskeleva nainen, joka osasi poseerata haastavasti, luontevasti ja tehokkaasti. Alastonpiirustuksesta järkyttyneille ranskiksille oon joutunut jo selittämään tuhanteen kertaan, miten alastonmallista piirtäminen on yks tehokkaimmista, vaikeimmista, miellyttävimmistä, mielenkiintoisimmista, investoivimmista (sana?) ja tyylikkäimmistä tekniikankehitysmetodeista. Kuin rahaa pankkiin pistäis, ellei parempi.
Vaan tulos ei ollut tyydyttävä. Mun täytyy ilmiselvästi sukeltaa mitä pikimmiten takaisin anatomian opintoihini, joten jos joku haluaa lahjoittaa mulle postimaksun, jotta saan mun ison keltaisen opukseni tänne, olisin (ainakin vähän) kiitollinen.
Mme Bouffort on ollut pois koko viikon. Hän on raskaana. Vauva tulee tammikuussa. Kaikki ovat tyytyväisiä. Hänellä on rasittava ääni, ja hormonien huomissa hän seilaa läpi kurssien muodostaen täysin ennalta-arvaavattoman tavan reagoida esim. tunnilla puhumiseen, kysymyksiin ja myöhästymisiin. Hän muistaa aina mainita, että hän kyllä osaa nämä asiat, että hänen ei ole tarvis toistaa useaan kertaan, mutta jos oppilast- (// Edit: Hups, näyttää jääneen kesken. Saatte ensi käden materiaalia näemmä aivoistani.)
Sunnuntaina me lähdetään luokan kanssa sitten Berliiniin. BUSSILLA.
Berliinissä ei ole mitään vikaa, ja onnistuin saamaan käänteistä mielihyvää täydellisen ennakkoluuloisesta asenteestani, joka pitää mun jalat tukevasti kohti taivasta. Filosofianopettajaani sujuvasti siteeraten: "Mukavuustaso ei ole sentään huono: yhteishuoneissa on näillä näkymin vessat ja peseytymismahdollisuus." De luxe!
Tästä päästään sujuvasti aiheeseen, joka mun piti säästää myöhemmäksi, mutta jota en voi välttyä kirjoittamasta.
Täällä valitetaan aivan eri asioista kuin siellä kotokolossa. Rikkinäinen lämmitys, huonosti toimivat tekniikan hedelmät tai vedestä lainehtiva kanttiinin lattia eivät ole sen arvoisia, että suuta kannattaisi avata. Sen sijaan siitä, että joillain on koulua lauantaina ja joillain ei, jaksetaan aina nostaa humoristinen epäreiluudenhajuinen meteli. Ihmisten välisistä epäsuhdista valitetaan, ei elämän epämukavuuksista. Pidän jälkimmäisestä faktasta. Edeltävää sen sijaan en voi sietää.
Viimeiset kaks kirpeyttä. Perheen isä lähti lauantaina Brasiliaan viikoksi ja unohti luontevasti kännykkänsä kotiin. Isabelle yritti miettiä keinoja, joilla se saataisiin hänelle mukaan, mutta Roissyn lentokentältä ei ihan huhuilemalla ketään löydä, joten päädyimme ratkaisuun, jossa minä kuljetin metrolla kännykän Frankin työtoverille, joka lähti seuraavana päivänä samaan paikkaan. Kaikki hyvin siis.
Ja toisekseen: oon taas 4-vuotias, niin kuin kuuluukin. Hyvin monelta kantilta. (Eikä nyt puhuta Immanuelista.)
perjantai 28. marraskuuta 2008
lauantai 15. marraskuuta 2008
En rose
On vierähtänyt vähän aikaa sitten viimeisen postaukseni, joten tämänpäiväisen positiiviseksi muuttuvan yleisturhautumiseni päätin nyt sitten purkaa kirjoittamalla TEKSTIN kaikkien teidän kaipailua harrastavien iloksi. Ikävä kyllä itsekritiikkini on alamaissa, ja tämä teksti rukka ei ole totunnaista huimaa, hyvin jäsenneltyä, lennokasta ja sulavaa tasoa.
Aloitetaan Marseillesta.
Ranskassa on pyhäinpäivän ympärillä 1,5 viikon loma, vacances Toussaint, jonka vietin osaksi eteläisen Ranskan merkkikaupungissa, Marseillessa, host-maman vanhempien luona Laurène-siskon kanssa. Perhe varoitteli minua jo etukäteen isovanhempien, erityisesti isoisän erikoisesta luonteenlaadusta, ja odotin innolla. Odotus palkittiin, tiesin sen heti istuttuani isovanhempien vanhaan valkoiseen pikku-pösöön (jossa turvavöiden kiristysmekaniikka ei ollut koskaan ilmeisesti toiminutkaan) - sain nimittäin todistaa ensimmäistä kertaa elämässäni aitoa ranskalaista pikariitaa. Niille, jotka eivät ole elämäntapadramatiikan asiantuntijoita, selvitettäköön, että ranskalainen pikariita koostuu puheenvuorottomista huudoista, tokaisuista, huitomisista ja suurista eleistä. Maksimikesto on 10 sekuntia. Etelässä kansa näytti tosiaan olevan temperamenttisempaa ja välittömämpää, kuten kaikki analyysit tästä kansasta toteavat. Pariisissa ollaan kuoriaisia, hymyillään pilkallisesti ja keskustelussa pysytään merkityksettömällä tasolla, etelässä näytetään suoraan, täysillä ja heti, mitä mieltä ollaan. Kaikki oli siis täydellistä.
Liikenteessä isoisä piti kaikkia rekisterinumeron perusteella Marseillen ulkopuolelta tulevia "ulkomaalaisina", ja ilmaisi sen joka kerta, kun joutui jarruttamaan, ohittamaan, peruuttamaan, tööttäämään tai ajamaan jalkakäytävällä. Isoäidistä paistoi kauas se, että hän on elänyt tämän miehen kanssa vuosikymmeniä - joka väliin löytyi jokin heleällä ja iloisella äänellä ilmaistu pisteliäs kommentti.
Kuumia tunteita lukuun ottamatta Marseille esittäytyi sangen viileänä. Saapumispäivä oli ainut lämmin päivä, ja ehdin jo innostua faktasta, ettei tosiaan ollut tarvetta sateenvarjolle. Petyin karvaasti: Pilasin yhdet kengät ja muutamat vaatteet luikkimalla ulkona massiivisen sateen joukossa, kun vierailimme Laurènen kanssa Marseillen nähtävyyksissä ja kaupoissa viikon mittaan, ylipienen 40 euron kokoontaittuvan sateenvarjon alla.
Toivottavasti jaksoin kaikesta huolimatta näyttää kiinnostuneelta hullunkiilto silmissä, kun isoisä esitteli joka ikisen rakennuksen, kukkulan ja mestan uskomattoman massiivisella paikallistuntemuksellaan.
Loppulomasta ylleni kasaantui tyynen väkevä ahdistuksen varjo, kun kouluhommat alkoivat painaa päätä. Itse asiassa sain vasta eilen päätökseen kirjan Le Guépard, jota luemme kirjallisuudenkurssilla. Enhän ollutkaan kuin sellaiset 3 viikkoa myöhässä. Alan olla korviani myöten täynnä tätä koulua. Onneksi olen perusluonteeltani POSITIIVINEN, JOUSTAVA ja RAUHALLINEN, kuten kaikki, jotka eivät minua tunne, tietävät.
Voisin siteerata Marissan kuuluisaa lausetta erään ruumiinosan repeämisestä, mutta koitan pysyä edustavana tässä blogissa.
Sain englanninkokeesta 13,5 / 20 sen takia, että luin tekstinymmärtämisessä pikemminkin tekstiä kuin rivien välistöä, kuten oli ilmeisesti tarkoitus. No, tein kuitenkin muutamat ranskan kielen aiheuttamat kielioppivirheet. Vaan opettaja oli lisäillyt taas näitä iki-ihania johtopäätöksiään "täydentääkseen vajaavaisia vastauksia". En ole todellakaan tottunut selvään kysymykseen vastatessani kehittelemään tarinoita tähän mahtavaan malliin: "Kenties päähenkilön perhetausta..." tai "Voimme kuvitella, ettei päähenkilö ollut...". Varsinaista syväymmärrystä! Maksani turahti kurkkuun viimeistään siinä pisteessä, kun huomasin opettajan armottoman punakynän lisänneen YHDYSMERKIN kahden kuuluisan sanan väliin: "United-States". Juuri näin, tähän loppui tosirakkaus.
Seuraavana päivänä asiasta jos toisestakin opettajalle huomauttaessani sain kuulla nopeatempoisen, närkästyneen ja epäselvän ranskankielisen selityksen, että "no molempia tapoja näkee käytettävän...". Myöhemmin ihmiset informoivat minua auliisti: Ranskassa ei opettajan ratkaisuja ole perinteisesti tapana kyseenalaistaa.
Voitte siis ymmärtää, kuinka tunnen motivaation kukkanupun puhkeavan ennennäkemättömään loistoon koko olemuksessani ja asenteessani.
Muutenkin tämä koulutouhotus ottaa siinä mielessä päähän, että pedagogiikka on täällä kivikausitasolla, mikä tuottaa tottuneelle oppijalle moninkertaisesti töitä. Koulukirjoja ei ole, vaan oppimateriaali kerätään oppituntien aikana kirjoittamalla puolipaniikissa muistiin kaikki se, mitä opettaja tunnin aikana suustaan päästää. Ei tiedonerottelua. Ei tietoista työskentelyä skeemojen kanssa. Vain turhuuksien ulkoa opettelua ja 55 minuuttia hiljaa paikallaan rustaamista. Tädit ja sedät, opetettiinko teille ollenkaan, että tämä ei toimi näin...
Koska en ole positiivinen, korvaan sen ominaisuuden mielikuvituksella ja kehittelen positiivisia teorioita täällä oleskeluni vaikutuksista.
Ilouutinen on esimerkiks se, että tänään sain kiinni rakkaasta dramaattisuudestani! Vietin pari tuntia kotona yksin ja soitin talon sietokyvyn täydeltä oopperaa, piirsin tuiman omakuvan ja tällä hetkellä ryven tyytyväisyydessä kuunnellen Callasta. Auliin onnettaren ansiota on se, että viihdyn poikkeuksellisen hyvin omassa seurassani, joten tyytyväisyyttäni ei siis hetkauta se fakta, että koulua kanssani käyviä tampioita ei voisi seurani vähempää kiinnostaa. Suoraan sanoen kansa täällä on erittäin vaikeasti lähestyttävää. Huolestun heidän puolestaan. Itse saan kyllä nauttia suurenmoisesta seurastani päivät pääksytysten kyllikseni, mutta sen missaaminen on ikävä menetys muille. Tungen Pariisin joka ikiseen mielenkiintoiseen näyttelyyn, tapahtumaan ja spektaakkeliin kyllä aivan yhtä mielelläni aivan omin päin.
Nyt kasvatan karvaa ja asennetta (kävin nimittäin parturissa pari viikkoa sitten ja olen sitä mieltä, että pehkoni on parempi isompana - hiiteen trendit).
Pahoittelen väkevää sävyä, mutta sillä sitä porskutetaan!
Nyt katkaisen tämän kirjoitussession tähän, koska pelkään, että kokonaiskuvasta tulee hitusen liian kitkerä, jos jatkan tässä hurjassa mielentilassani. Aika hyvin sain hillittyä.
Kirjottelen myöhemmin lisää ja koitan pistellä kuvia.
Kohta taas, kullat pienet!
Aloitetaan Marseillesta.
Ranskassa on pyhäinpäivän ympärillä 1,5 viikon loma, vacances Toussaint, jonka vietin osaksi eteläisen Ranskan merkkikaupungissa, Marseillessa, host-maman vanhempien luona Laurène-siskon kanssa. Perhe varoitteli minua jo etukäteen isovanhempien, erityisesti isoisän erikoisesta luonteenlaadusta, ja odotin innolla. Odotus palkittiin, tiesin sen heti istuttuani isovanhempien vanhaan valkoiseen pikku-pösöön (jossa turvavöiden kiristysmekaniikka ei ollut koskaan ilmeisesti toiminutkaan) - sain nimittäin todistaa ensimmäistä kertaa elämässäni aitoa ranskalaista pikariitaa. Niille, jotka eivät ole elämäntapadramatiikan asiantuntijoita, selvitettäköön, että ranskalainen pikariita koostuu puheenvuorottomista huudoista, tokaisuista, huitomisista ja suurista eleistä. Maksimikesto on 10 sekuntia. Etelässä kansa näytti tosiaan olevan temperamenttisempaa ja välittömämpää, kuten kaikki analyysit tästä kansasta toteavat. Pariisissa ollaan kuoriaisia, hymyillään pilkallisesti ja keskustelussa pysytään merkityksettömällä tasolla, etelässä näytetään suoraan, täysillä ja heti, mitä mieltä ollaan. Kaikki oli siis täydellistä.
Liikenteessä isoisä piti kaikkia rekisterinumeron perusteella Marseillen ulkopuolelta tulevia "ulkomaalaisina", ja ilmaisi sen joka kerta, kun joutui jarruttamaan, ohittamaan, peruuttamaan, tööttäämään tai ajamaan jalkakäytävällä. Isoäidistä paistoi kauas se, että hän on elänyt tämän miehen kanssa vuosikymmeniä - joka väliin löytyi jokin heleällä ja iloisella äänellä ilmaistu pisteliäs kommentti.
Kuumia tunteita lukuun ottamatta Marseille esittäytyi sangen viileänä. Saapumispäivä oli ainut lämmin päivä, ja ehdin jo innostua faktasta, ettei tosiaan ollut tarvetta sateenvarjolle. Petyin karvaasti: Pilasin yhdet kengät ja muutamat vaatteet luikkimalla ulkona massiivisen sateen joukossa, kun vierailimme Laurènen kanssa Marseillen nähtävyyksissä ja kaupoissa viikon mittaan, ylipienen 40 euron kokoontaittuvan sateenvarjon alla.
Toivottavasti jaksoin kaikesta huolimatta näyttää kiinnostuneelta hullunkiilto silmissä, kun isoisä esitteli joka ikisen rakennuksen, kukkulan ja mestan uskomattoman massiivisella paikallistuntemuksellaan.
Loppulomasta ylleni kasaantui tyynen väkevä ahdistuksen varjo, kun kouluhommat alkoivat painaa päätä. Itse asiassa sain vasta eilen päätökseen kirjan Le Guépard, jota luemme kirjallisuudenkurssilla. Enhän ollutkaan kuin sellaiset 3 viikkoa myöhässä. Alan olla korviani myöten täynnä tätä koulua. Onneksi olen perusluonteeltani POSITIIVINEN, JOUSTAVA ja RAUHALLINEN, kuten kaikki, jotka eivät minua tunne, tietävät.
Voisin siteerata Marissan kuuluisaa lausetta erään ruumiinosan repeämisestä, mutta koitan pysyä edustavana tässä blogissa.
Sain englanninkokeesta 13,5 / 20 sen takia, että luin tekstinymmärtämisessä pikemminkin tekstiä kuin rivien välistöä, kuten oli ilmeisesti tarkoitus. No, tein kuitenkin muutamat ranskan kielen aiheuttamat kielioppivirheet. Vaan opettaja oli lisäillyt taas näitä iki-ihania johtopäätöksiään "täydentääkseen vajaavaisia vastauksia". En ole todellakaan tottunut selvään kysymykseen vastatessani kehittelemään tarinoita tähän mahtavaan malliin: "Kenties päähenkilön perhetausta..." tai "Voimme kuvitella, ettei päähenkilö ollut...". Varsinaista syväymmärrystä! Maksani turahti kurkkuun viimeistään siinä pisteessä, kun huomasin opettajan armottoman punakynän lisänneen YHDYSMERKIN kahden kuuluisan sanan väliin: "United-States". Juuri näin, tähän loppui tosirakkaus.
Seuraavana päivänä asiasta jos toisestakin opettajalle huomauttaessani sain kuulla nopeatempoisen, närkästyneen ja epäselvän ranskankielisen selityksen, että "no molempia tapoja näkee käytettävän...". Myöhemmin ihmiset informoivat minua auliisti: Ranskassa ei opettajan ratkaisuja ole perinteisesti tapana kyseenalaistaa.
Voitte siis ymmärtää, kuinka tunnen motivaation kukkanupun puhkeavan ennennäkemättömään loistoon koko olemuksessani ja asenteessani.
Muutenkin tämä koulutouhotus ottaa siinä mielessä päähän, että pedagogiikka on täällä kivikausitasolla, mikä tuottaa tottuneelle oppijalle moninkertaisesti töitä. Koulukirjoja ei ole, vaan oppimateriaali kerätään oppituntien aikana kirjoittamalla puolipaniikissa muistiin kaikki se, mitä opettaja tunnin aikana suustaan päästää. Ei tiedonerottelua. Ei tietoista työskentelyä skeemojen kanssa. Vain turhuuksien ulkoa opettelua ja 55 minuuttia hiljaa paikallaan rustaamista. Tädit ja sedät, opetettiinko teille ollenkaan, että tämä ei toimi näin...
Koska en ole positiivinen, korvaan sen ominaisuuden mielikuvituksella ja kehittelen positiivisia teorioita täällä oleskeluni vaikutuksista.
Ilouutinen on esimerkiks se, että tänään sain kiinni rakkaasta dramaattisuudestani! Vietin pari tuntia kotona yksin ja soitin talon sietokyvyn täydeltä oopperaa, piirsin tuiman omakuvan ja tällä hetkellä ryven tyytyväisyydessä kuunnellen Callasta. Auliin onnettaren ansiota on se, että viihdyn poikkeuksellisen hyvin omassa seurassani, joten tyytyväisyyttäni ei siis hetkauta se fakta, että koulua kanssani käyviä tampioita ei voisi seurani vähempää kiinnostaa. Suoraan sanoen kansa täällä on erittäin vaikeasti lähestyttävää. Huolestun heidän puolestaan. Itse saan kyllä nauttia suurenmoisesta seurastani päivät pääksytysten kyllikseni, mutta sen missaaminen on ikävä menetys muille. Tungen Pariisin joka ikiseen mielenkiintoiseen näyttelyyn, tapahtumaan ja spektaakkeliin kyllä aivan yhtä mielelläni aivan omin päin.
Nyt kasvatan karvaa ja asennetta (kävin nimittäin parturissa pari viikkoa sitten ja olen sitä mieltä, että pehkoni on parempi isompana - hiiteen trendit).
Pahoittelen väkevää sävyä, mutta sillä sitä porskutetaan!
Nyt katkaisen tämän kirjoitussession tähän, koska pelkään, että kokonaiskuvasta tulee hitusen liian kitkerä, jos jatkan tässä hurjassa mielentilassani. Aika hyvin sain hillittyä.
Kirjottelen myöhemmin lisää ja koitan pistellä kuvia.
Kohta taas, kullat pienet!
Tilaa:
Kommentit (Atom)
