BAC

Älkää yhtään siinä nyrpistelkö! Suoritan ylioppilaskirjotukset huomisesta alkaen, joten nyt on luonnollisesti otollinen hetki pistää pieni sananen. Huomenna torstaina on siis filosofia ja kirjallisuus, perjantaina matematiikka (ja Emma & co tulee vierailulle Parskaan), maanantaina äidinkielen kirjallinen koe ja suomi vieraana kielenä, tiistaina englannin kirjallinen koe ja keskiviikkona historia-maantieto ja fysiikka-kemia (tappopäivä) ja viimeinen koe (mikäli selviän uusinnoitta) perjantaina, suullinen ranskan tekstianalyysikoe. HYY onneks oon sit Suomessa hyvä, joten voin täällä mennä vähän näppituntumalla ja jättää stressin myöhemmäksi. Alla kuva siitä, miten kerrataan oikeaoppisesti puutarhassa.



Kesä etenee ja odotan hampaat rullalla sitä hetkeä, jolloin kaikki kokeet on ohi ja olen LOMALLA!

Odotan myös Suomen-koulun alkua, koska haluan saada ruotsini takaisin ja suorittaa viimeiset 24 kurssia, jotka sain mahtumaan loistokkaaseen lukioaikakauteeni. Ja haluan vihdoin lukea suomenkielistä tekstiä ajan kanssa, kirjalista kasaantuu vaan! Ja haluan saunaan! Suora yhteys lentokentältä, en aio odottaa puoltakaan tuntia, se on selvä kuin pläkki. Ja eläinkultamme Tosca! Elämäni nainen siis odottaa mua.

Ja haluan myös estää T-paitarajoja muodostumasta ruskettumalla tasaisesti Pariisilaisissa puistoissa piknikoiden kavereiden kanssa, kierrellen kaikki ne paikat, joita en vielä vuoden aikana ehtinyt katsastaa, mm. dinosaurusluurankomuseon ja Musée Rodinin, mentävä on myös ostoksille Étienne-Marcelille, ja tietysti aion koettaa onneani nyt jo heräilevissä alennusmyynneissä. Vähän aikaa täällä siis vielä menee, mut älkäämme närkästykö.

Paluu Suomeen tapahtuu heinäkuun lopulla. Valmistautukaa, en oo yhtään sen hiljasempi, suorahiuksisempi tai ahdasmielisempi kuin ennekään! Pusuja mussuille, kenties vielä pistän kuvapostauksen vuoden menoista tänne.

Pitkästä aikaa on taas mässäilty kunnon stressillä!
Laiska eli fiksu suomalainen ei oo tottunut koulusysteemiin, jossa tasottomat auktoriteetit kippaavat pakkopaineita tasottomien oppilaiden niskaan. Selvisin juuri viidestä bac blanc -kokeesta, eli ylppäriharjotuksista, lukematta. Meinasin jättää koko homman sikseen, kun tajusin, ettei lukemisesta tule mitään, mut katotaan nyt tuloksia.

Täällä on kesä! Pari viikkoa sitte otetut kuvat on auttamattoman vanhentuneita. Otan tänäviikonloppuna lisää, oon kuullu et uudessa talossa on jo kaakelit ja kaikki. Olivat vetäneet keittiön umpeen jättämättä viemäriaukkoja ja Mariannen tulevaan kylpyhuoneeseen länttästiin ilmeisesti vahingossa hinnaltaan kolminkertainen väärä kaakeli. Nämä aktiiviset työmiehet jättävät jälkeensä kahvikuppeja ja tupakantumppeja - en tiiä kuinka moni suomalainen keittiöremontin tekevä löytää homman jälkeen lattiansa röökien peitosta, mutta täällä se on osa raikkaan mentaliteetin hurmaa.

Nyt oon ihan poikki. Aioin vaan ilmottaa elämästäni ja pitää minimikiinnostusta yllä läiskäsemällä kuvasen. Klikkaa, niin suurenee.


Nyt on melkein yhtä kevyt olo kuin painokin, joka on pysyny prikulleen samassa koko vuoden. Luette supermiehen blogia. Kohta on loma ja porukatkin tulee tänne, must tuntuu et ramppaan Pariisin keskustassa minkä kerkeen. Nelisen kuukautta enää! Raportoin myös taidekoulukokemuksistani jossain vaiheessa, oon käyny muutamissa avoimissa ovissa.

// Oikoluen tän myöhemmin. Virheistä ei saa huomauttaa.

Lauluehdotus: Ahti suo antejaan

Enpähän kirjoittanutkaan sitten mitään. No hiljaa! Kirjoitan nyt.
(Mulle sanottiin, että tällaista jäsentelemätöntä, oikolukematonta ja vaarallisen lähellä autenttista mielentilaani purkautuvaa tekstiä on viihdyttävää lukea. Kehitän siis tekniikkaa.)

Viimeviikolla saatiin taas kokea jotain hyvin ranskalaista. Kuten raportoin jo ystävättärelleni D:lle, olin kotona tilauksesta itse aiheutetussa semimigreenissä, joka esti nukkumisen ja oikeutti vapaaperjantaihin. No, sattuneesta syystä en ollut työpöytäni ääressä, vaan vällyissä, mutta satuin katsomaan ikkunasta heleään auringonpaisteeseen ja seuraamaan, miten Orlystä lentoon lähtevät lentsikat poraili aukkoja otsonikerrokseen. Yhtäkkiä näin, miten hervoton rekka ajoi hyvää vauhtia tästä meijän katua pitkin ja raastoi mukanaan kaikki kadun yllä roikkuvat puhelinjohdot. Tietysti olen jo tottunut kaikkeen tähän, ja käänsin kylkeäni mumisten jotain skandinaavista ja viiltävää.
Myöhemmin sain kuulla, että kadun tältä pulolelta meni puhelinyhteydet poikki, ja kuten perustuslaissa lukee: kiire ei ole korjaamaan. Viikonlopusta tuli siis rauhallinen, kun modernin maailman ällötykset eivät tunkeutuneet lankoja pitkin taloomme - juuri siksi, että nämä langat roikkuivat kadulla ja estivät liikenteen. Siinä perjantain tärkein episodi.

Lauantaina mulla olikin sit espanjan suullinen yo-harjoituspresentaatio, jota varten olin treenaillu vähän tota puhumispuolta ja globalisaatiosanastoa. Luulin sen olevan jotain jumalatonta vaikeustasoa, mutta kymmenen minuutin valmisteluaikanani kuulin jonkun raukan yrittävän selittää kasvatukseen liittyvästä pohjatekstistään jotain espanjaksi, ja hämmästyin kuullessani kuulustelijan kannustavat kommentit. Olin jo voittanut. Ehdinkin valmistella oman dokumenttini ihan hyvin ja sain 17/20, mikä on aika hyvin, koska luokan keskiarvo on kymmenen paikkeilla ja ovatpahan kaikki kuitenkin lukeneet espanjaa muutaman vuoden mua kauemmin.
Avainsanat tämän kontrastin selittämiseen ovat "olematon pedagogia" ja "olematon motivaatio".

Loma maistuis jo kohta. Koulu ottaa tavalliseen tapaansa päähän, mutta koitan omaksua täydellisen perfektionismin ja täydellisen mielenkiinnottomuuden välistä jotain edes hiukan perusteltua. Loppujen lopuks mua ei kiinnostais pätkääkään alkaa opiskella niitä aineita, jotka muut suoritti jo viimevuonna. Suunnitelmani on lopettaa turha työskentely heti, kun oon saanu näytettyä kaikille, että päihitän ne. Buahhahha. Erinomainen ulkoinen ja turhamainen motiivi, eikö?

Nyt viime päivinä päätäni varjostaa tuo kirja, joka piti olla luettuna jo ammoin, Les Liaisons dangereuses. Se on mainio, ei epäilystäkään, mutta jo tästä kielten paljoudesta harottavat silmät hidastaa lukuprosessia ja verottaa välitöntä nautintoa.
Pitänee siis nauttia jollain muilla kuin työn keinoilla: silmäni vierähtävät vieressä lojuvaan Orsayn museon pohjakaavaan. En ole suunnittelemassa ryöstöä, vaan nopeaa entréeta, sillä jos haluaa rauhassa nyhvätä parhaiden impressionismin kukkien äärellä ilman ällöttäviä valokuvaavia turisteja, on ensinnäkin oltava ensimmäisten joukossa aamulla ja osattava suunnistaa suoraan oikeaan kerrokseen. Päivän valituskiintiöstä huolehtiakseni lisään, etten ymmärrä ihmisiä, jotka kulkevat museossa ottamassa TAULUISTA valokuvia. Valokuvaisivat lattiaa tai kahvilan tarjoilijoiden ********, se on aivan yhtä mielekästä puhaa! Järkyttävän röyhkeää kansaa.

Mulla oli jotain sanottavaa vielä, mutta kuten kaikille oon jo taivastellut, oon vain rispaantunut kuori entisestä itsestäni, kykenemätön hallitsemaan valtavia ajatusten mannerlaattoja, murentuen ainutlaatuisen kultakauteni muiston alla... Ainiin! Täällä on kevät, ainakin viikolla. Kotiin tarkenee kävellä T-paidassa, mutta lauantaiaamuna tarkistaessani juoksulenkkisäätä huomaan karskin tuulen ja jotain ällöä tippuvan taivaasta.
Onneks oon käsittämättömän positiivinen ja kärsivällinen, kuten kaikki tietää.

Hyvät jatkot! Pirskotan taas "kohta" lisää tekstiä.

Rappioräkää

Kun kaikki on kamalaa, on vain yksi vaihtoehto selvitä: klassisen kamala valittaminen. Harmittelen, etten saa nyt mitään mukavaa luettavaa teille nuppusille aikaseksi, mutta kyllä mä tästä taas tokenen. Tänään palasin kouluun miellyttävän kahden viikon loman jälkeen. Edessä on pari helvetillistä viikkoa, mutta valitan toistaiseksi vasta kahdesta päälimmäisestä päänvaivasta.

1. Filosofianessee
Huomiseksi pitäs kirjottaa estetiikanessee, joka vaatis mittavaa taustatutkimusta, mutta koska mä oon estetiikan ammattilainen, tekis mieli jättää se tekemättä. En osaa ajatella innovatiivisesti ranskaksi, joten käsitteiden määrittely, hahmottaminen ja linjojen veto ei tunnu onnistuvan, ellen kirjota ensin suomeksi ja käännä sitten. Aikaa kuluu 6 - 20 tuntia.
Suurisuinen filosofianopettajamme ei tajua taideteoksen, mielen ja aistien välisestä yhteydestä hölkäsen pöläystä ja arvioidessaan ranskaksi ajatellun ontuvan esseeni se pääsis niskan päälle. MIKÄÄN ei oo kamalampaa kuin amatööri niskan päällä. Meinasin jo avata tunnilla suuni, kun se puhui taideteosten "abstraktista olemuksesta". Joku raja pitää kärsimykselläkin olla, on liian julmaa pistää mut kuuntelemaan ulkopuolisen kirjaoppineen käsityksiä siitä, mitä taide tarkoittaa taiteilijoille. Tyypillinen sivusta ihaileva sananpyörittäjä! Jättääkö tekemättä vai kirjottaako jotain totaalisen itäistä ja nättiä, täydellisesti aiheen ohi, väistääkseni uhkaavan ahdistusmahdollisuuden? Joo, kirjotan suomeksi ja käännän ensyönä, jotta saan jotain kyllin ABSTRAKTIA tälle pulputtajien kuninkaalle.

2. Espanjan BAC Blanc
Opeteltavana kuuden espanjankielisen dokumentin analyysit, esittely tuntemattomalle kokeen vastaanottajalle suullisesti. 20 minuuttia valmisteluaikaa, 10 minuuttia esittelyaikaa ja muutama minuutti haastattelua. Jos maailma on yhä paikallaan, luotan itseeni ja ilmiömäisen hyvään maineeseeni, joka ei oo koskaan jättäny tyhjän päälle.

Mä oon niin kyllästynyt olemaan surkee (lue: ei paras), että kaipailen Suomen koulua, jossa riitti se, että on fiksu ja osaa kirjottaa. Säästyi työnteolta. No, täällä ei säästy. Tajusin kauhukseni tänään, että mun pitää vuode lopussa osata käytännössä ulkoa noin kymmenen ranskankielistä kirjaa, jotta voin antaa kysymyksiin liittyviä SITAATTEJA ULKOMUISTISTA. Tämä taito tulee palvelemaan minua lopun elämääni.


No, nyt alotan hommat. Muistin juuri, et oon paras, joten ihmettelen, mitä pirua mä teen täällä lärväämässä.
(Lupaan kiinnittää lukumukavuuteen vaikuttaviin seikkoihin enemmän huomiota seuraavassa postauksessa ja ripotella muutaman top secret - valokuvan lomalta.)

Pikatie toisku

Tässä miettiessäni, mitä kirjottaisin hiihtolomasta, pistänpäs leipäpostauksen Marseillessa toteutetun boulangerie-photoshootin innoittamana.


Patonki (ransk. baguette ’pieni limppu’) on leipätyyppi, joka on kapea, pitkä, ja erittäin rapeakuorinen. Tyypillinen patonki on viidestä kuuteen senttimetriä leveä ja jopa metrin pituinen. - Wikipedia

Ranskassa harva asia on leipää tärkeämpi. Pääasiassa yli yhden asukkaan kylistä löytyy leipomo, joka myy patonkia. Täällä on säädös, jonka mukaan "perinteiseksi ranskalaiseksi patongiksi" saa sanoa vain tietyllä tavalla valmistettua leipää, jota löytyykin tasaisesti ihan mistä vaan. Kyseessä on ilmava, kuohkea ja meuhkas leipä, jota harva jaksaa vaivautua leikkaamaan veitsellä: siitä repäisätään palanen, joka joko
1) popsitaan pieninä riekaleina ruuanlaiton yhteydessä
2) peitetään voilla tai hillolla ja kastetaan kahviin tai kaakaoon aamupalalla
3) puhdistaa lautasen kastikkeesta ja päätyy suuhun ruuan päätteeksi - muodollisissa tilaisuuksissa käytetään haarukkaa apuna.

Koko kotitalous on onneton, jos leipä pääsee loppumaan.
Ulkomaille matkustaessaan ranskalainen ihmettelee, miksi ruokapöydässä ei ole leipäkoria, tai miksi buffet-pöydässä ei ole tätä ilmeistä ruokaleipää.
Koulun kanttiinissa nälkäkuoleman voi välttää syömällä kahdesta kahteenkymmeneen patonginpalaa, jos oudon värinen ja tuntemattomasta eläimestä peräisin oleva lihankimpale ei sytytä.

Yleinen kirjoittamaton sääntö kuuluukin tähän tapaan: Kun ranskalainen näkee leivän, hän syö sen.

Alors, en fait tout s'est bien passé. Je suis parti à l'école avec mes questions dans le sac et tout, et puis en chemin j'ai eu mon père d'accueil qui m'a appelé en disant qu'il est en train de partir du bureau.

Et Mme Petriment m'a bien apprecié. "On est tous très content de voir vos progrès..."
Pas de surprises désagreables, en fait une qui était même très agréable: je vais avoir des textes de l'année Terminale pour le bac de français à l'orale, et ça c'est merveilleux. J'étais déjà prêt pour me casser la tête en essayant d'étudier les textes tous nouveaux sans avoir cours!
Et j'ai eu DOUZE (hein?) sur le bac blanc de français... sans cours? Pas mal à mon avis. Maintenant je m'inquiète un peu pour les autres matières de Première, SVT etc, mais à vrai dire, je m'en fiche. Je vais me concentrer sur les matières qui comptent le plus et qui m'intéréssent beaucoup. Sans oublier regarder un peu les coefficions, aussi. Mais finnois en LV1, et puis anglais en LV2, et anglais à l'orale en LV3, ça va m'aider, j'espère.

Bon, j'écrirai bientôt.
@+ mes mômes

Kohta on pieni vanhempainilta koululla. Muuten hyvä idea, mutta vanhempia ei näy. No, oon kirjannu kysymykseni ylös ja sopinu 20 minuutin tapaamisen luokanvalvojani Mme Petrimentin kanssa. Aion selvittää vielä vähän tarkemmin, mitä mun pitää päntätä sitten vuoden loppua ajatellen, koska mulla ei oo koko vuotena ollut mitään niiden aineiden kursseista, jotka muut suoritti viimevuonna. Ja sit ilmotan, etten välttämättä pysty lukemaan ääneen luokassa tän (RAIVOSTUTTAVAN) lukivaikeuden takia.
Se tosin alkaa helpottaa! Harrastan ääneen lukua ranskaks kotona kaakaomukillisen äärellä aina välillä, jotta nää kielipohjat vakiintuis. Asiaa vois avittaa myös yli seittemän tunnin yöunet, mutta minkäs teet: illalla kun lösähdän 50 senttimetriä liian lyhyeen sänkyyni, sen lisäksi että miettisin paljon asioita, mietin, miten ne sanoisin ranskaksi tai englanniksi. Kellonaika 23.30 - 00.50 tuntuu olevan tehokkainta aikaa. Tuntuu kuin napsauttamalla pöytälampun lopullisesti pois päältä napsauttaisin myös uneliaisuuden.

Mulla on rakko kantapäässä. Pitkästä aikaa! Onneks se ei häiritse juoksemista, laitoin laastarin vaikka vihaan laastareita, ja sain tehtyä harjoituskokeen 3 x 500 metrin juoksussa vaivatta. Tiistaina on sitten varsinainen arviointi. Juoksen ihan hyvin, mut oon silti pojista huonoin ja tytöistä paras, hah. Mieluummin juoksisin 5000 metriä kuin 500, koska cooperin testikin tuntui liian nopeelta tahdilta jossain välissä. Oon fyysiesti hidas, mut mun henkinen nopeuteni kompensoi sen onneks täysin.

Ah, väsyttää. Huomenna rugby-matsiin ja sunnuntaina pitäs jaksaa mennä taas Pariisiin kaupoille, koska Come On Eline on suljettu lauantaisin, eikä olla päästy näyteikkunaa syvemmälle.
Nyt hörppäsen lopun kaakaon (noin), ja laitan pisteen tälle dataamiselle ja lähden takasin kouluun. (noin)

Hups

On vierähtänyt yhtä sun toista edellisestä kirjoituskerrasta. Ranskalaiseen tapaan heti johdannossa on esiteltävä käsiteltävän aiheen problematiikka. Ehdotukseni on seuraava: Mistä tietää olevansa ignorantti? Siitä, kun terveisetkin kasaantuu. Jätetään ranskalainen metodi sikseen, ja keskitytään muistelemaan. Täytyy ehkä hyväksyä se, että pitkän aikavälin referoiminen on suunnattoman hankalaa.
(Huomautan, että en jaksa lukea tätä tekstiä läpi eliminoidakseni puhjenneen dysleksiani aiheuttamat kirjoitusvirheet, joten jos lause katkeaa, ole nyt hyvä ihminen järkevä ja paikkaa se omatoimisesti kaikessa hiljaisuudessa.)


Berliini. Me tehtiin (muutaman) luokan kanssa reissu Berliiniin joulukuun alussa, filosofian projektin "Lumières et anti-lumières" puitteissa. Kyseessä on siis saksalaisen 1700-luvun valistuksen loiston ja natsi-taantuman välinen kontrasti, jota analysoitiin sitten pitkäsanaisesti myöhemmin filosofiantunneilla.
Berliinissä oli yleisesti ottaen kivaa. Nukuin äärimmäisen huonosti koko viikon, koska huikeasta ranskalaisesta organisointikyvystä johtuen hotellihuoneet jaettiin kaaostekniikalla, ja päädyin viiden rinnakkaisluokkalaisen pojan kanssa huoneeseen, joka sai päivää myöhemmin statuksen "bilekämppä". Aamulla joku heräsi kaljuna, ja ensimmäinen suihkussakävijä sai röörätä paksua karvaa lavuaarista. Rempseää menoa sinänsä, mutta päivisin vähän silmä luppas, ja ohjelma oli gigantaalinen: joka päivä väännettiin tällä valtavalla porukalla läpi joku opastettu kierros jossain. Oli televisiotornia, terrorimuseota, kaupunkikierrosta eh - innokkaan saksanopettajan johtamana, parlamenttia ja muuta mukavaa. Ai niin, ja koska menimme tosiaan Berliiniin bussilla (noin 14 tunnissa), rennosti linja-auton penkissä vietetyn yön jälkeen seurasi yhden päivän tutustumisreissu Berliiniin JALAN, koska bussin piti matkan jälkeen jäähtyä kahdeksan tuntia.

Mutta kaikkeen tähän ranskalaiseen kätevyyteen olen tottunut jo niin hyvin, että sain nautittua joulumarkkinoista hapankaalin tuoksun ja marsipaanin muodossa ja koettua vähän laakeaa Berliinin henkeä.
Ja vaikkei matka ollut perinteisessä mielessä rattoisa ja riemukas, se oli ainakin hyödyllinen mulle: Luokan kanssa reissaaminen auttaa mukavasti pääsemään porukoihin sisään, mikä on muuten osoittautunut kaikille Pariisin alueen vaihtareille hankalaksi. Lisäksi opin erittäin hyödyllisiä vulgaareja arkipäivän ilmauksia.

No sitten tuli joulu. Suurin odottelun aihe taisi olla osterit, joiden sydänten olin nähnyt unissani pumppaavan kurkunpäätä vasten nielaistaessa.
Jouluksi menimme keski-Ranskaan, lähelle Vichyn kaupunkia, mutta totaalisen perinteiselle maaseudulle. Siellä host-isän vanhemmilla oli varsin muhkea talo, johon ihastuin viiden päivän aikana aivan täydellisesti. Valtava maalaiskartano neljän metrin huonekorkeudella, turhia ja fiinisti sisustettuja huoneita siellä täällä, valtava talon pohjapinta-alan kokoinen kellari, josta puolet oli omistettu viinille, toinen puoli biljardille.
Joulu kokonaisuudessaan oli äärimmäisen lämminhenkinen. Isovanhempien talossa ei ollut totunnaista 15 astetta, jonka kohtaa usein ranskalaisista sisätiloista, vaan siellä oli mukavan lämmintä sen lisäksi, että sain nauttia puoliksi italialialaisen äärimmäisen isoäidin huolitelluista puheista keskustellessani hänen kanssaan sisustusarkkitehtuurin suuntauksista. Hän on mummo, joka aamulla poistuu makuuhuoneestaan tuoksuen klassisen imelältä, hiukset korkealle 60-lukulaisittain tupeerattuna, mattaiho levänneenä. Ja hän laittoi ylellisen hyvää ruokaa.
Viidessä päivässä ehti syödä hyvin, selailla läpi vähän eri kaliiperin sisustuskirjoja ja rentoutua, varsinkin kuin joka ilta maate pannessa olo oli kuin kuninkaallisella. Ymmärrätte varmaan miksi.


Uudenvuodenaatto oli seuraavana ohjelmassa. Kiitos erinomaisen host-siskoni, mulla oli ohjelmaa katottuna, koska me pidettiin pienet kuuden kaverin pirskeet täällä kotona. Laitettiin ruokaa (kalkkunaa, röstiperunoita, lohta ja jäätelökakkua) ja juhlittiin. Huolehdittuamme niistä, jotka joi vähän huonosti (liikaahan ei voi juoda), nukuimme kaikki loput neljä vierashuoneessa.

Siinä vähän resumea siitä, mitä täällä on ehtinyt tapahtumaan.
Muita pinnalla olevia aiheita on tietysti sama vanha ja raihnanen koulu, jossa nyt suoritan sitten ranskalaisen bacin (= yo-tutkinto) opettajien ehdotuksesta vuosikolmanneksen opettajankokouksessa. Kuriositeetti sekin. Ongelmana on vain se, että muut päättöluokalla olevat oppilaat on läpäissy ranskan, matematiikan ja luonnontieteiden bacin jo viimevuonna, joten mulle tulee vähän hommia opiskella niitten aineiden aiheet kesään mennessä. Jos pääsen kaikista läpi, saan ihan saman diplomin kuin muutkin täällä ja musta tulee ylioppilas. Suomessa siitä ei tietenkään oo mihinkään, mutta onpahan uhkea todiste siitä, etten oo laiskotellu täällä, ja että oon oppinu kieltä sangen hyvin vuoden aikana. Filosofia tosin tuottaa yhä ongelmia, koska syvällinen ajattelu kielellä, jota osaa vain vajavaisesti, on lähes mahdotonta. Saan pinnallisen analysoijan leiman, ja sekös hävettää.
Luulen, että ainut keino edistyä aineessa on oppia lisää ranskaa. Pitänee siis ryhtyä lukemaan, koska oon huomannu, että kielitaito kasvaa nimenomaan kirjallisesta suulliseen, paljon huonommin toisin päin. Tällä hetkellä työn alla on kirjallisuudentunneille luettava Pascalin Pensées, ja tämä kama on taatusti tuhdimpaa kuin heroiini.

Tällä hetkellä kylässä on Marseillen isovanhemmat, eli dramaattinen pappa ja laulaen puhuva mummo. Erittäin mukavia, odotin suuresti heidän vierailuaan, joka tarkoittaa käytännössä sitä, että hiljaista hetkeä talossa ei tule vähään aikaan olemaan, ja saan nauttia harvinaisista sivistyksen helmistä: pariskunta kun tuntee joka ikisen Ranskan kulttuurisymboleihin liittyvän anekdootin.

Huomenna taas Pariisiin. Alennusmyynneissä ei oo vielä menny suunnattomia summia rahaa, mutta rahalla on kumma tapa tulla kulutetuksi. Oon suunnitellu säästäväni vähän, jos jättäisin enskesän kesätyöt väliin kirjotusten takia. Enhän vielä edes tiedä paluupäivää, joka saattaa mennä jopa heinäkuun puolelle...

Hapeau (lausutaan apo) = linnustamisessa käytettävä houkutuspilli

Oon varma, että kaikki tunnekeräilijät on samaa mieltä, kun kerron, että tämä postaus on kirpeä ja hyvänmakuinen. Olen kaiken lisäksi tyytyväisellä tuulella, mikä on tietty hyvin ominaista mulle elämässä.

En tiedä enää, miten kirjotetaan helmevän sulavaa huoliteltua puhekieltä. Tapasin tuttavan viime lauantaina, ja tarkoitus oli puhua suomea. Hämmästytti, miten vaikeeta se oli, vaikka kyllä siinä useamman tunnin ajan ehti orientoitua ja papattaa. ILMIÖMÄINEN ilmaisuvoimani menettää tehoaan! Onneksi kotiinpalun karulla hetkellä kaikki tietää, että mä oon luonnostani häikäisevän verbaalinen, eikö.

Leikkasin eilen Joosun tukan! Mainostin riemukkaasti etukäteen, etten oo ikinä leikannut varmaan yhtäkään hiusta, ja vastaus oli radikaali "ei se haittaa". Hyvän musiikin värittämä pitkäkestoinen sessio sisälsi omat kauhunhetkensä, mutta lopputulos oli tyydyttävä, tai kuten kohde sen ilmaisi, "ei katastrofaalinen". Että tukka pystyyn vaan, kaikki, jotka haluatte ruokapalkalla toimivan aloittelevan tukkataiteilijan kajoavan päihinne. Erikoisuuksia mm. kerroksittain leikkaaminen, hyräily, tilanteen jännittävä/kokemisen arvoinen olemus ja laadukkaat jutut.

En ollu pitkään aikaan päässyt kuviskurssille, koska loman jälkeen olin estynyt vakavasti kahtena viime keskiviikkona - aikaisempana oli liikaa ja liian hirveitä koulutöitä, ja jälkimmäisenä vietin onnistunutta 19.11:ttä. Tämän takia opettaja-Françoise oli jättänyt mun vastaajaan viestin, että nyt kannattais tulla, koska piirretään ALASTONTA. Siinä on syy, jonka vuoksi maksoin 50 euroa enemmän lukuvuosimaksua tuolla piirustuskurssilla. Ja minähän menin tietysti piirustushiilet innosta hehkuen.
Erinomaista taiteellista toimintaa: malli oli nuori Pariisin kuvataideakatemiassa opiskeleva nainen, joka osasi poseerata haastavasti, luontevasti ja tehokkaasti. Alastonpiirustuksesta järkyttyneille ranskiksille oon joutunut jo selittämään tuhanteen kertaan, miten alastonmallista piirtäminen on yks tehokkaimmista, vaikeimmista, miellyttävimmistä, mielenkiintoisimmista, investoivimmista (sana?) ja tyylikkäimmistä tekniikankehitysmetodeista. Kuin rahaa pankkiin pistäis, ellei parempi.
Vaan tulos ei ollut tyydyttävä. Mun täytyy ilmiselvästi sukeltaa mitä pikimmiten takaisin anatomian opintoihini, joten jos joku haluaa lahjoittaa mulle postimaksun, jotta saan mun ison keltaisen opukseni tänne, olisin (ainakin vähän) kiitollinen.

Mme Bouffort on ollut pois koko viikon. Hän on raskaana. Vauva tulee tammikuussa. Kaikki ovat tyytyväisiä. Hänellä on rasittava ääni, ja hormonien huomissa hän seilaa läpi kurssien muodostaen täysin ennalta-arvaavattoman tavan reagoida esim. tunnilla puhumiseen, kysymyksiin ja myöhästymisiin. Hän muistaa aina mainita, että hän kyllä osaa nämä asiat, että hänen ei ole tarvis toistaa useaan kertaan, mutta jos oppilast- (// Edit: Hups, näyttää jääneen kesken. Saatte ensi käden materiaalia näemmä aivoistani.)

Sunnuntaina me lähdetään luokan kanssa sitten Berliiniin. BUSSILLA.
Berliinissä ei ole mitään vikaa, ja onnistuin saamaan käänteistä mielihyvää täydellisen ennakkoluuloisesta asenteestani, joka pitää mun jalat tukevasti kohti taivasta. Filosofianopettajaani sujuvasti siteeraten: "Mukavuustaso ei ole sentään huono: yhteishuoneissa on näillä näkymin vessat ja peseytymismahdollisuus." De luxe!
Tästä päästään sujuvasti aiheeseen, joka mun piti säästää myöhemmäksi, mutta jota en voi välttyä kirjoittamasta.

Täällä valitetaan aivan eri asioista kuin siellä kotokolossa. Rikkinäinen lämmitys, huonosti toimivat tekniikan hedelmät tai vedestä lainehtiva kanttiinin lattia eivät ole sen arvoisia, että suuta kannattaisi avata. Sen sijaan siitä, että joillain on koulua lauantaina ja joillain ei, jaksetaan aina nostaa humoristinen epäreiluudenhajuinen meteli. Ihmisten välisistä epäsuhdista valitetaan, ei elämän epämukavuuksista. Pidän jälkimmäisestä faktasta. Edeltävää sen sijaan en voi sietää.

Viimeiset kaks kirpeyttä. Perheen isä lähti lauantaina Brasiliaan viikoksi ja unohti luontevasti kännykkänsä kotiin. Isabelle yritti miettiä keinoja, joilla se saataisiin hänelle mukaan, mutta Roissyn lentokentältä ei ihan huhuilemalla ketään löydä, joten päädyimme ratkaisuun, jossa minä kuljetin metrolla kännykän Frankin työtoverille, joka lähti seuraavana päivänä samaan paikkaan. Kaikki hyvin siis.
Ja toisekseen: oon taas 4-vuotias, niin kuin kuuluukin. Hyvin monelta kantilta. (Eikä nyt puhuta Immanuelista.)

En rose

On vierähtänyt vähän aikaa sitten viimeisen postaukseni, joten tämänpäiväisen positiiviseksi muuttuvan yleisturhautumiseni päätin nyt sitten purkaa kirjoittamalla TEKSTIN kaikkien teidän kaipailua harrastavien iloksi. Ikävä kyllä itsekritiikkini on alamaissa, ja tämä teksti rukka ei ole totunnaista huimaa, hyvin jäsenneltyä, lennokasta ja sulavaa tasoa.

Aloitetaan Marseillesta.
Ranskassa on pyhäinpäivän ympärillä 1,5 viikon loma, vacances Toussaint, jonka vietin osaksi eteläisen Ranskan merkkikaupungissa, Marseillessa, host-maman vanhempien luona Laurène-siskon kanssa. Perhe varoitteli minua jo etukäteen isovanhempien, erityisesti isoisän erikoisesta luonteenlaadusta, ja odotin innolla. Odotus palkittiin, tiesin sen heti istuttuani isovanhempien vanhaan valkoiseen pikku-pösöön (jossa turvavöiden kiristysmekaniikka ei ollut koskaan ilmeisesti toiminutkaan) - sain nimittäin todistaa ensimmäistä kertaa elämässäni aitoa ranskalaista pikariitaa. Niille, jotka eivät ole elämäntapadramatiikan asiantuntijoita, selvitettäköön, että ranskalainen pikariita koostuu puheenvuorottomista huudoista, tokaisuista, huitomisista ja suurista eleistä. Maksimikesto on 10 sekuntia. Etelässä kansa näytti tosiaan olevan temperamenttisempaa ja välittömämpää, kuten kaikki analyysit tästä kansasta toteavat. Pariisissa ollaan kuoriaisia, hymyillään pilkallisesti ja keskustelussa pysytään merkityksettömällä tasolla, etelässä näytetään suoraan, täysillä ja heti, mitä mieltä ollaan. Kaikki oli siis täydellistä.

Liikenteessä isoisä piti kaikkia rekisterinumeron perusteella Marseillen ulkopuolelta tulevia "ulkomaalaisina", ja ilmaisi sen joka kerta, kun joutui jarruttamaan, ohittamaan, peruuttamaan, tööttäämään tai ajamaan jalkakäytävällä. Isoäidistä paistoi kauas se, että hän on elänyt tämän miehen kanssa vuosikymmeniä - joka väliin löytyi jokin heleällä ja iloisella äänellä ilmaistu pisteliäs kommentti.
Kuumia tunteita lukuun ottamatta Marseille esittäytyi sangen viileänä. Saapumispäivä oli ainut lämmin päivä, ja ehdin jo innostua faktasta, ettei tosiaan ollut tarvetta sateenvarjolle. Petyin karvaasti: Pilasin yhdet kengät ja muutamat vaatteet luikkimalla ulkona massiivisen sateen joukossa, kun vierailimme Laurènen kanssa Marseillen nähtävyyksissä ja kaupoissa viikon mittaan, ylipienen 40 euron kokoontaittuvan sateenvarjon alla.
Toivottavasti jaksoin kaikesta huolimatta näyttää kiinnostuneelta hullunkiilto silmissä, kun isoisä esitteli joka ikisen rakennuksen, kukkulan ja mestan uskomattoman massiivisella paikallistuntemuksellaan.

Loppulomasta ylleni kasaantui tyynen väkevä ahdistuksen varjo, kun kouluhommat alkoivat painaa päätä. Itse asiassa sain vasta eilen päätökseen kirjan Le Guépard, jota luemme kirjallisuudenkurssilla. Enhän ollutkaan kuin sellaiset 3 viikkoa myöhässä. Alan olla korviani myöten täynnä tätä koulua. Onneksi olen perusluonteeltani POSITIIVINEN, JOUSTAVA ja RAUHALLINEN, kuten kaikki, jotka eivät minua tunne, tietävät.
Voisin siteerata Marissan kuuluisaa lausetta erään ruumiinosan repeämisestä, mutta koitan pysyä edustavana tässä blogissa.
Sain englanninkokeesta 13,5 / 20 sen takia, että luin tekstinymmärtämisessä pikemminkin tekstiä kuin rivien välistöä, kuten oli ilmeisesti tarkoitus. No, tein kuitenkin muutamat ranskan kielen aiheuttamat kielioppivirheet. Vaan opettaja oli lisäillyt taas näitä iki-ihania johtopäätöksiään "täydentääkseen vajaavaisia vastauksia". En ole todellakaan tottunut selvään kysymykseen vastatessani kehittelemään tarinoita tähän mahtavaan malliin: "Kenties päähenkilön perhetausta..." tai "Voimme kuvitella, ettei päähenkilö ollut...". Varsinaista syväymmärrystä! Maksani turahti kurkkuun viimeistään siinä pisteessä, kun huomasin opettajan armottoman punakynän lisänneen YHDYSMERKIN kahden kuuluisan sanan väliin: "United-States". Juuri näin, tähän loppui tosirakkaus.
Seuraavana päivänä asiasta jos toisestakin opettajalle huomauttaessani sain kuulla nopeatempoisen, närkästyneen ja epäselvän ranskankielisen selityksen, että "no molempia tapoja näkee käytettävän...". Myöhemmin ihmiset informoivat minua auliisti: Ranskassa ei opettajan ratkaisuja ole perinteisesti tapana kyseenalaistaa.
Voitte siis ymmärtää, kuinka tunnen motivaation kukkanupun puhkeavan ennennäkemättömään loistoon koko olemuksessani ja asenteessani.

Muutenkin tämä koulutouhotus ottaa siinä mielessä päähän, että pedagogiikka on täällä kivikausitasolla, mikä tuottaa tottuneelle oppijalle moninkertaisesti töitä. Koulukirjoja ei ole, vaan oppimateriaali kerätään oppituntien aikana kirjoittamalla puolipaniikissa muistiin kaikki se, mitä opettaja tunnin aikana suustaan päästää. Ei tiedonerottelua. Ei tietoista työskentelyä skeemojen kanssa. Vain turhuuksien ulkoa opettelua ja 55 minuuttia hiljaa paikallaan rustaamista. Tädit ja sedät, opetettiinko teille ollenkaan, että tämä ei toimi näin...

Koska en ole positiivinen, korvaan sen ominaisuuden mielikuvituksella ja kehittelen positiivisia teorioita täällä oleskeluni vaikutuksista.
Ilouutinen on esimerkiks se, että tänään sain kiinni rakkaasta dramaattisuudestani! Vietin pari tuntia kotona yksin ja soitin talon sietokyvyn täydeltä oopperaa, piirsin tuiman omakuvan ja tällä hetkellä ryven tyytyväisyydessä kuunnellen Callasta. Auliin onnettaren ansiota on se, että viihdyn poikkeuksellisen hyvin omassa seurassani, joten tyytyväisyyttäni ei siis hetkauta se fakta, että koulua kanssani käyviä tampioita ei voisi seurani vähempää kiinnostaa. Suoraan sanoen kansa täällä on erittäin vaikeasti lähestyttävää. Huolestun heidän puolestaan. Itse saan kyllä nauttia suurenmoisesta seurastani päivät pääksytysten kyllikseni, mutta sen missaaminen on ikävä menetys muille. Tungen Pariisin joka ikiseen mielenkiintoiseen näyttelyyn, tapahtumaan ja spektaakkeliin kyllä aivan yhtä mielelläni aivan omin päin.
Nyt kasvatan karvaa ja asennetta (kävin nimittäin parturissa pari viikkoa sitten ja olen sitä mieltä, että pehkoni on parempi isompana - hiiteen trendit).

Pahoittelen väkevää sävyä, mutta sillä sitä porskutetaan!
Nyt katkaisen tämän kirjoitussession tähän, koska pelkään, että kokonaiskuvasta tulee hitusen liian kitkerä, jos jatkan tässä hurjassa mielentilassani. Aika hyvin sain hillittyä.
Kirjottelen myöhemmin lisää ja koitan pistellä kuvia.
Kohta taas, kullat pienet!