Oon varma, että kaikki tunnekeräilijät on samaa mieltä, kun kerron, että tämä postaus on kirpeä ja hyvänmakuinen. Olen kaiken lisäksi tyytyväisellä tuulella, mikä on tietty hyvin ominaista mulle elämässä.
En tiedä enää, miten kirjotetaan helmevän sulavaa huoliteltua puhekieltä. Tapasin tuttavan viime lauantaina, ja tarkoitus oli puhua suomea. Hämmästytti, miten vaikeeta se oli, vaikka kyllä siinä useamman tunnin ajan ehti orientoitua ja papattaa. ILMIÖMÄINEN ilmaisuvoimani menettää tehoaan! Onneksi kotiinpalun karulla hetkellä kaikki tietää, että mä oon luonnostani häikäisevän verbaalinen, eikö.
Leikkasin eilen Joosun tukan! Mainostin riemukkaasti etukäteen, etten oo ikinä leikannut varmaan yhtäkään hiusta, ja vastaus oli radikaali "ei se haittaa". Hyvän musiikin värittämä pitkäkestoinen sessio sisälsi omat kauhunhetkensä, mutta lopputulos oli tyydyttävä, tai kuten kohde sen ilmaisi, "ei katastrofaalinen". Että tukka pystyyn vaan, kaikki, jotka haluatte ruokapalkalla toimivan aloittelevan tukkataiteilijan kajoavan päihinne. Erikoisuuksia mm. kerroksittain leikkaaminen, hyräily, tilanteen jännittävä/kokemisen arvoinen olemus ja laadukkaat jutut.
En ollu pitkään aikaan päässyt kuviskurssille, koska loman jälkeen olin estynyt vakavasti kahtena viime keskiviikkona - aikaisempana oli liikaa ja liian hirveitä koulutöitä, ja jälkimmäisenä vietin onnistunutta 19.11:ttä. Tämän takia opettaja-Françoise oli jättänyt mun vastaajaan viestin, että nyt kannattais tulla, koska piirretään ALASTONTA. Siinä on syy, jonka vuoksi maksoin 50 euroa enemmän lukuvuosimaksua tuolla piirustuskurssilla. Ja minähän menin tietysti piirustushiilet innosta hehkuen.
Erinomaista taiteellista toimintaa: malli oli nuori Pariisin kuvataideakatemiassa opiskeleva nainen, joka osasi poseerata haastavasti, luontevasti ja tehokkaasti. Alastonpiirustuksesta järkyttyneille ranskiksille oon joutunut jo selittämään tuhanteen kertaan, miten alastonmallista piirtäminen on yks tehokkaimmista, vaikeimmista, miellyttävimmistä, mielenkiintoisimmista, investoivimmista (sana?) ja tyylikkäimmistä tekniikankehitysmetodeista. Kuin rahaa pankkiin pistäis, ellei parempi.
Vaan tulos ei ollut tyydyttävä. Mun täytyy ilmiselvästi sukeltaa mitä pikimmiten takaisin anatomian opintoihini, joten jos joku haluaa lahjoittaa mulle postimaksun, jotta saan mun ison keltaisen opukseni tänne, olisin (ainakin vähän) kiitollinen.
Mme Bouffort on ollut pois koko viikon. Hän on raskaana. Vauva tulee tammikuussa. Kaikki ovat tyytyväisiä. Hänellä on rasittava ääni, ja hormonien huomissa hän seilaa läpi kurssien muodostaen täysin ennalta-arvaavattoman tavan reagoida esim. tunnilla puhumiseen, kysymyksiin ja myöhästymisiin. Hän muistaa aina mainita, että hän kyllä osaa nämä asiat, että hänen ei ole tarvis toistaa useaan kertaan, mutta jos oppilast- (// Edit: Hups, näyttää jääneen kesken. Saatte ensi käden materiaalia näemmä aivoistani.)
Sunnuntaina me lähdetään luokan kanssa sitten Berliiniin. BUSSILLA.
Berliinissä ei ole mitään vikaa, ja onnistuin saamaan käänteistä mielihyvää täydellisen ennakkoluuloisesta asenteestani, joka pitää mun jalat tukevasti kohti taivasta. Filosofianopettajaani sujuvasti siteeraten: "Mukavuustaso ei ole sentään huono: yhteishuoneissa on näillä näkymin vessat ja peseytymismahdollisuus." De luxe!
Tästä päästään sujuvasti aiheeseen, joka mun piti säästää myöhemmäksi, mutta jota en voi välttyä kirjoittamasta.
Täällä valitetaan aivan eri asioista kuin siellä kotokolossa. Rikkinäinen lämmitys, huonosti toimivat tekniikan hedelmät tai vedestä lainehtiva kanttiinin lattia eivät ole sen arvoisia, että suuta kannattaisi avata. Sen sijaan siitä, että joillain on koulua lauantaina ja joillain ei, jaksetaan aina nostaa humoristinen epäreiluudenhajuinen meteli. Ihmisten välisistä epäsuhdista valitetaan, ei elämän epämukavuuksista. Pidän jälkimmäisestä faktasta. Edeltävää sen sijaan en voi sietää.
Viimeiset kaks kirpeyttä. Perheen isä lähti lauantaina Brasiliaan viikoksi ja unohti luontevasti kännykkänsä kotiin. Isabelle yritti miettiä keinoja, joilla se saataisiin hänelle mukaan, mutta Roissyn lentokentältä ei ihan huhuilemalla ketään löydä, joten päädyimme ratkaisuun, jossa minä kuljetin metrolla kännykän Frankin työtoverille, joka lähti seuraavana päivänä samaan paikkaan. Kaikki hyvin siis.
Ja toisekseen: oon taas 4-vuotias, niin kuin kuuluukin. Hyvin monelta kantilta. (Eikä nyt puhuta Immanuelista.)
perjantai 28. marraskuuta 2008
lauantai 15. marraskuuta 2008
En rose
On vierähtänyt vähän aikaa sitten viimeisen postaukseni, joten tämänpäiväisen positiiviseksi muuttuvan yleisturhautumiseni päätin nyt sitten purkaa kirjoittamalla TEKSTIN kaikkien teidän kaipailua harrastavien iloksi. Ikävä kyllä itsekritiikkini on alamaissa, ja tämä teksti rukka ei ole totunnaista huimaa, hyvin jäsenneltyä, lennokasta ja sulavaa tasoa.
Aloitetaan Marseillesta.
Ranskassa on pyhäinpäivän ympärillä 1,5 viikon loma, vacances Toussaint, jonka vietin osaksi eteläisen Ranskan merkkikaupungissa, Marseillessa, host-maman vanhempien luona Laurène-siskon kanssa. Perhe varoitteli minua jo etukäteen isovanhempien, erityisesti isoisän erikoisesta luonteenlaadusta, ja odotin innolla. Odotus palkittiin, tiesin sen heti istuttuani isovanhempien vanhaan valkoiseen pikku-pösöön (jossa turvavöiden kiristysmekaniikka ei ollut koskaan ilmeisesti toiminutkaan) - sain nimittäin todistaa ensimmäistä kertaa elämässäni aitoa ranskalaista pikariitaa. Niille, jotka eivät ole elämäntapadramatiikan asiantuntijoita, selvitettäköön, että ranskalainen pikariita koostuu puheenvuorottomista huudoista, tokaisuista, huitomisista ja suurista eleistä. Maksimikesto on 10 sekuntia. Etelässä kansa näytti tosiaan olevan temperamenttisempaa ja välittömämpää, kuten kaikki analyysit tästä kansasta toteavat. Pariisissa ollaan kuoriaisia, hymyillään pilkallisesti ja keskustelussa pysytään merkityksettömällä tasolla, etelässä näytetään suoraan, täysillä ja heti, mitä mieltä ollaan. Kaikki oli siis täydellistä.
Liikenteessä isoisä piti kaikkia rekisterinumeron perusteella Marseillen ulkopuolelta tulevia "ulkomaalaisina", ja ilmaisi sen joka kerta, kun joutui jarruttamaan, ohittamaan, peruuttamaan, tööttäämään tai ajamaan jalkakäytävällä. Isoäidistä paistoi kauas se, että hän on elänyt tämän miehen kanssa vuosikymmeniä - joka väliin löytyi jokin heleällä ja iloisella äänellä ilmaistu pisteliäs kommentti.
Kuumia tunteita lukuun ottamatta Marseille esittäytyi sangen viileänä. Saapumispäivä oli ainut lämmin päivä, ja ehdin jo innostua faktasta, ettei tosiaan ollut tarvetta sateenvarjolle. Petyin karvaasti: Pilasin yhdet kengät ja muutamat vaatteet luikkimalla ulkona massiivisen sateen joukossa, kun vierailimme Laurènen kanssa Marseillen nähtävyyksissä ja kaupoissa viikon mittaan, ylipienen 40 euron kokoontaittuvan sateenvarjon alla.
Toivottavasti jaksoin kaikesta huolimatta näyttää kiinnostuneelta hullunkiilto silmissä, kun isoisä esitteli joka ikisen rakennuksen, kukkulan ja mestan uskomattoman massiivisella paikallistuntemuksellaan.
Loppulomasta ylleni kasaantui tyynen väkevä ahdistuksen varjo, kun kouluhommat alkoivat painaa päätä. Itse asiassa sain vasta eilen päätökseen kirjan Le Guépard, jota luemme kirjallisuudenkurssilla. Enhän ollutkaan kuin sellaiset 3 viikkoa myöhässä. Alan olla korviani myöten täynnä tätä koulua. Onneksi olen perusluonteeltani POSITIIVINEN, JOUSTAVA ja RAUHALLINEN, kuten kaikki, jotka eivät minua tunne, tietävät.
Voisin siteerata Marissan kuuluisaa lausetta erään ruumiinosan repeämisestä, mutta koitan pysyä edustavana tässä blogissa.
Sain englanninkokeesta 13,5 / 20 sen takia, että luin tekstinymmärtämisessä pikemminkin tekstiä kuin rivien välistöä, kuten oli ilmeisesti tarkoitus. No, tein kuitenkin muutamat ranskan kielen aiheuttamat kielioppivirheet. Vaan opettaja oli lisäillyt taas näitä iki-ihania johtopäätöksiään "täydentääkseen vajaavaisia vastauksia". En ole todellakaan tottunut selvään kysymykseen vastatessani kehittelemään tarinoita tähän mahtavaan malliin: "Kenties päähenkilön perhetausta..." tai "Voimme kuvitella, ettei päähenkilö ollut...". Varsinaista syväymmärrystä! Maksani turahti kurkkuun viimeistään siinä pisteessä, kun huomasin opettajan armottoman punakynän lisänneen YHDYSMERKIN kahden kuuluisan sanan väliin: "United-States". Juuri näin, tähän loppui tosirakkaus.
Seuraavana päivänä asiasta jos toisestakin opettajalle huomauttaessani sain kuulla nopeatempoisen, närkästyneen ja epäselvän ranskankielisen selityksen, että "no molempia tapoja näkee käytettävän...". Myöhemmin ihmiset informoivat minua auliisti: Ranskassa ei opettajan ratkaisuja ole perinteisesti tapana kyseenalaistaa.
Voitte siis ymmärtää, kuinka tunnen motivaation kukkanupun puhkeavan ennennäkemättömään loistoon koko olemuksessani ja asenteessani.
Muutenkin tämä koulutouhotus ottaa siinä mielessä päähän, että pedagogiikka on täällä kivikausitasolla, mikä tuottaa tottuneelle oppijalle moninkertaisesti töitä. Koulukirjoja ei ole, vaan oppimateriaali kerätään oppituntien aikana kirjoittamalla puolipaniikissa muistiin kaikki se, mitä opettaja tunnin aikana suustaan päästää. Ei tiedonerottelua. Ei tietoista työskentelyä skeemojen kanssa. Vain turhuuksien ulkoa opettelua ja 55 minuuttia hiljaa paikallaan rustaamista. Tädit ja sedät, opetettiinko teille ollenkaan, että tämä ei toimi näin...
Koska en ole positiivinen, korvaan sen ominaisuuden mielikuvituksella ja kehittelen positiivisia teorioita täällä oleskeluni vaikutuksista.
Ilouutinen on esimerkiks se, että tänään sain kiinni rakkaasta dramaattisuudestani! Vietin pari tuntia kotona yksin ja soitin talon sietokyvyn täydeltä oopperaa, piirsin tuiman omakuvan ja tällä hetkellä ryven tyytyväisyydessä kuunnellen Callasta. Auliin onnettaren ansiota on se, että viihdyn poikkeuksellisen hyvin omassa seurassani, joten tyytyväisyyttäni ei siis hetkauta se fakta, että koulua kanssani käyviä tampioita ei voisi seurani vähempää kiinnostaa. Suoraan sanoen kansa täällä on erittäin vaikeasti lähestyttävää. Huolestun heidän puolestaan. Itse saan kyllä nauttia suurenmoisesta seurastani päivät pääksytysten kyllikseni, mutta sen missaaminen on ikävä menetys muille. Tungen Pariisin joka ikiseen mielenkiintoiseen näyttelyyn, tapahtumaan ja spektaakkeliin kyllä aivan yhtä mielelläni aivan omin päin.
Nyt kasvatan karvaa ja asennetta (kävin nimittäin parturissa pari viikkoa sitten ja olen sitä mieltä, että pehkoni on parempi isompana - hiiteen trendit).
Pahoittelen väkevää sävyä, mutta sillä sitä porskutetaan!
Nyt katkaisen tämän kirjoitussession tähän, koska pelkään, että kokonaiskuvasta tulee hitusen liian kitkerä, jos jatkan tässä hurjassa mielentilassani. Aika hyvin sain hillittyä.
Kirjottelen myöhemmin lisää ja koitan pistellä kuvia.
Kohta taas, kullat pienet!
Aloitetaan Marseillesta.
Ranskassa on pyhäinpäivän ympärillä 1,5 viikon loma, vacances Toussaint, jonka vietin osaksi eteläisen Ranskan merkkikaupungissa, Marseillessa, host-maman vanhempien luona Laurène-siskon kanssa. Perhe varoitteli minua jo etukäteen isovanhempien, erityisesti isoisän erikoisesta luonteenlaadusta, ja odotin innolla. Odotus palkittiin, tiesin sen heti istuttuani isovanhempien vanhaan valkoiseen pikku-pösöön (jossa turvavöiden kiristysmekaniikka ei ollut koskaan ilmeisesti toiminutkaan) - sain nimittäin todistaa ensimmäistä kertaa elämässäni aitoa ranskalaista pikariitaa. Niille, jotka eivät ole elämäntapadramatiikan asiantuntijoita, selvitettäköön, että ranskalainen pikariita koostuu puheenvuorottomista huudoista, tokaisuista, huitomisista ja suurista eleistä. Maksimikesto on 10 sekuntia. Etelässä kansa näytti tosiaan olevan temperamenttisempaa ja välittömämpää, kuten kaikki analyysit tästä kansasta toteavat. Pariisissa ollaan kuoriaisia, hymyillään pilkallisesti ja keskustelussa pysytään merkityksettömällä tasolla, etelässä näytetään suoraan, täysillä ja heti, mitä mieltä ollaan. Kaikki oli siis täydellistä.
Liikenteessä isoisä piti kaikkia rekisterinumeron perusteella Marseillen ulkopuolelta tulevia "ulkomaalaisina", ja ilmaisi sen joka kerta, kun joutui jarruttamaan, ohittamaan, peruuttamaan, tööttäämään tai ajamaan jalkakäytävällä. Isoäidistä paistoi kauas se, että hän on elänyt tämän miehen kanssa vuosikymmeniä - joka väliin löytyi jokin heleällä ja iloisella äänellä ilmaistu pisteliäs kommentti.
Kuumia tunteita lukuun ottamatta Marseille esittäytyi sangen viileänä. Saapumispäivä oli ainut lämmin päivä, ja ehdin jo innostua faktasta, ettei tosiaan ollut tarvetta sateenvarjolle. Petyin karvaasti: Pilasin yhdet kengät ja muutamat vaatteet luikkimalla ulkona massiivisen sateen joukossa, kun vierailimme Laurènen kanssa Marseillen nähtävyyksissä ja kaupoissa viikon mittaan, ylipienen 40 euron kokoontaittuvan sateenvarjon alla.
Toivottavasti jaksoin kaikesta huolimatta näyttää kiinnostuneelta hullunkiilto silmissä, kun isoisä esitteli joka ikisen rakennuksen, kukkulan ja mestan uskomattoman massiivisella paikallistuntemuksellaan.
Loppulomasta ylleni kasaantui tyynen väkevä ahdistuksen varjo, kun kouluhommat alkoivat painaa päätä. Itse asiassa sain vasta eilen päätökseen kirjan Le Guépard, jota luemme kirjallisuudenkurssilla. Enhän ollutkaan kuin sellaiset 3 viikkoa myöhässä. Alan olla korviani myöten täynnä tätä koulua. Onneksi olen perusluonteeltani POSITIIVINEN, JOUSTAVA ja RAUHALLINEN, kuten kaikki, jotka eivät minua tunne, tietävät.
Voisin siteerata Marissan kuuluisaa lausetta erään ruumiinosan repeämisestä, mutta koitan pysyä edustavana tässä blogissa.
Sain englanninkokeesta 13,5 / 20 sen takia, että luin tekstinymmärtämisessä pikemminkin tekstiä kuin rivien välistöä, kuten oli ilmeisesti tarkoitus. No, tein kuitenkin muutamat ranskan kielen aiheuttamat kielioppivirheet. Vaan opettaja oli lisäillyt taas näitä iki-ihania johtopäätöksiään "täydentääkseen vajaavaisia vastauksia". En ole todellakaan tottunut selvään kysymykseen vastatessani kehittelemään tarinoita tähän mahtavaan malliin: "Kenties päähenkilön perhetausta..." tai "Voimme kuvitella, ettei päähenkilö ollut...". Varsinaista syväymmärrystä! Maksani turahti kurkkuun viimeistään siinä pisteessä, kun huomasin opettajan armottoman punakynän lisänneen YHDYSMERKIN kahden kuuluisan sanan väliin: "United-States". Juuri näin, tähän loppui tosirakkaus.
Seuraavana päivänä asiasta jos toisestakin opettajalle huomauttaessani sain kuulla nopeatempoisen, närkästyneen ja epäselvän ranskankielisen selityksen, että "no molempia tapoja näkee käytettävän...". Myöhemmin ihmiset informoivat minua auliisti: Ranskassa ei opettajan ratkaisuja ole perinteisesti tapana kyseenalaistaa.
Voitte siis ymmärtää, kuinka tunnen motivaation kukkanupun puhkeavan ennennäkemättömään loistoon koko olemuksessani ja asenteessani.
Muutenkin tämä koulutouhotus ottaa siinä mielessä päähän, että pedagogiikka on täällä kivikausitasolla, mikä tuottaa tottuneelle oppijalle moninkertaisesti töitä. Koulukirjoja ei ole, vaan oppimateriaali kerätään oppituntien aikana kirjoittamalla puolipaniikissa muistiin kaikki se, mitä opettaja tunnin aikana suustaan päästää. Ei tiedonerottelua. Ei tietoista työskentelyä skeemojen kanssa. Vain turhuuksien ulkoa opettelua ja 55 minuuttia hiljaa paikallaan rustaamista. Tädit ja sedät, opetettiinko teille ollenkaan, että tämä ei toimi näin...
Koska en ole positiivinen, korvaan sen ominaisuuden mielikuvituksella ja kehittelen positiivisia teorioita täällä oleskeluni vaikutuksista.
Ilouutinen on esimerkiks se, että tänään sain kiinni rakkaasta dramaattisuudestani! Vietin pari tuntia kotona yksin ja soitin talon sietokyvyn täydeltä oopperaa, piirsin tuiman omakuvan ja tällä hetkellä ryven tyytyväisyydessä kuunnellen Callasta. Auliin onnettaren ansiota on se, että viihdyn poikkeuksellisen hyvin omassa seurassani, joten tyytyväisyyttäni ei siis hetkauta se fakta, että koulua kanssani käyviä tampioita ei voisi seurani vähempää kiinnostaa. Suoraan sanoen kansa täällä on erittäin vaikeasti lähestyttävää. Huolestun heidän puolestaan. Itse saan kyllä nauttia suurenmoisesta seurastani päivät pääksytysten kyllikseni, mutta sen missaaminen on ikävä menetys muille. Tungen Pariisin joka ikiseen mielenkiintoiseen näyttelyyn, tapahtumaan ja spektaakkeliin kyllä aivan yhtä mielelläni aivan omin päin.
Nyt kasvatan karvaa ja asennetta (kävin nimittäin parturissa pari viikkoa sitten ja olen sitä mieltä, että pehkoni on parempi isompana - hiiteen trendit).
Pahoittelen väkevää sävyä, mutta sillä sitä porskutetaan!
Nyt katkaisen tämän kirjoitussession tähän, koska pelkään, että kokonaiskuvasta tulee hitusen liian kitkerä, jos jatkan tässä hurjassa mielentilassani. Aika hyvin sain hillittyä.
Kirjottelen myöhemmin lisää ja koitan pistellä kuvia.
Kohta taas, kullat pienet!
maanantai 20. lokakuuta 2008
Cuvaus cumulus
Mo-öh-oi!
Tästä nyt on jo muutama viikko, kun oltiin Joosun kanssa Pariisissa nuuhkimassa, mutta nyt sain aikaiseksi laittaa sitten näitä kuvia kans. Tarkoitus oli mennä Saint Ouenin kirppikselle, mutta koska me ei löydetty osoitetta mistään, se osoittautui vähän kenkkumaiseksi löytää. No, tuloksena oli sitten Montmartre-kierros, käppäiltiin ja törmäiltiin hupaisiin kauppoihin, kuten putiikkiin nimeltä Tombées du camion, missä oli kyllä niin randomia tavaraa, että ihan riemastutti: vänkyröitä lasisuppiloita, pikkusormen pään kokoisia alastomia nukkeja, vanhoja puisia julistekirjasimia, kasapäin vanhannäköisiä koruja, joita oli todennäköisesti löydetty kadulta, nukenjalkoja ja -käsiä sekä sokerina pohjalla suklaalevyjä 50 vuoden takaa.Pistelen tähän nyt KAIKKIEN riemuksi vähän kuvia päivästä, kun ei niitä tähän mennessä ole oikeen kertynyt muuten.
Ja tosiaan, koska TIEDÄN, että kaikilla, joilla on koskaan ollut mitään tekemistä mun kanssa, on valtava ikävä, laitan tuossa muutaman silmänisku sinne teille, kohtalon lapsoset.
Joosulla on uusi kamera. Kontrasti paloi näemmä puhki. Se selittänee hehkeän vaikutelman, en nimittäin oikeasti ole kalju.
Tyypillisyyksiä kukkulan alapuolella - Montmartren karuselli (TAUSTALLA).
Anna mun kaikki kestää (huom. KAIKKI, jopa 0,5 sekunnin poseeraus ja kanssakävijöille nolo kuikuilu)
BASILIKAAN peittynyt bistro
Päivä päättyi onnellisesti Tuileries'n puistoon, ja jollei muita ostoksia kaupungilta löydä, lohdutuspalkinto on selvä pläkki: tummaa suklaata. (Oon samaa mieltä, tästä ei välttämättä tarttis olla kuvaa.)No, suklaan jälkeen käveltiin puistopahasen halki, käytiin Louvressa veskissä ja lähettiin kottio.
lauantai 11. lokakuuta 2008
No Doubt - Don't Speak
Jos nyt sanon, että puhelen jo ihan mukavasti tuota ranskaa, kaikki saavat väärän käsityksen. Sitä on itse hirveän vaikea arvioida, mutta tällä hetkellä pystyn puhumaan perusasioista sangen sujuvasti, reagoimaan 80% varmuudella fiksusti, aloittamaan keskusteluja ja ymmärtämään lähes kaiken, jos vaan jaksan keskittyä vähän luonnollista enemmän. Kömpelöllä sanastollani selviän sangen hyvin ruokapöydässä, vaikka aiheena olisi tämä syksyn talouskriisi.
Silti koitan välttää kovin tärkeitä aiheita, koska kielitaidottomuuteni ansiosta minua pidetään täällä monesti vähän tollona, ja jotkut saattavat selittää asioita niin, että olen vähällä raivostua. Ja millä ilveellä tässä heikolla ranskalla sitten argumentoisi takaisin, jos joku tykittää perustelemattomia mielipiteitään ja täten "selittää" minulle, miten asiat ovat.
Tahdikas lukeminen on puheen sijaan noussut tällä hetkellä kaikkein vaikeimmaksi. Koska olen lukion kirjallisuuslinjan päättöluokalla, voitte kuvitella, että täällä luetaan runsaasti - tai no, miten sen nyt ottaa, kun ei käytetä kuitenkaan koulukirjoja.
No kirjallisuudentunneilla ainakin käsiteltiin tähän mennessä Roméo et Juliette -näytelmää ranskaksi, ja pian vaihdetaan Lampedusan Tiikerikissa-romaaniin. Sinänsä olisi mukavaa lukea maailmankirjallisuuden klassikoita, mutta koska uhkean rikas kieli hidastaa huomattavasti lukuprojektia, tuntuu urakka mahdottomalta ja jää siten vähän heikon motivaation armoille. Myös aika on vähän ongelmallinen tekijä: Roméo et Juliette piti lukea käytännössä kolmessa päivässä, ja Le Guépardille on aikaa kymmenisen päivää. Onneksi en näytä onnistuvan saamaan kovin vakavaa stressiä oikein mistään täällä.
Mokannut olen tietääkseni ehkä kaksi kertaa.
Olen kysynyt pariisilaiselta mieheltä, onko hän seksuaalisesti kykenevä. Hän oli näet muusikko, ja tarkoitukseni oli kysyä, esiintyykö hän. Huvittuneen reaktion jälkeen hän selitti, että verbillä performer on seksuaalinen merkitys. Niin, hyvä tietää.
Toisena pikku mokanani olen ilmeisesti käyttänyt sanaa pieru sulavasti jonkun muun tilalla, ja sain siitä hihttelevän huomautuksen. Toivottavasti en kauhean myöhään.
Silti koitan välttää kovin tärkeitä aiheita, koska kielitaidottomuuteni ansiosta minua pidetään täällä monesti vähän tollona, ja jotkut saattavat selittää asioita niin, että olen vähällä raivostua. Ja millä ilveellä tässä heikolla ranskalla sitten argumentoisi takaisin, jos joku tykittää perustelemattomia mielipiteitään ja täten "selittää" minulle, miten asiat ovat.
Tahdikas lukeminen on puheen sijaan noussut tällä hetkellä kaikkein vaikeimmaksi. Koska olen lukion kirjallisuuslinjan päättöluokalla, voitte kuvitella, että täällä luetaan runsaasti - tai no, miten sen nyt ottaa, kun ei käytetä kuitenkaan koulukirjoja.
No kirjallisuudentunneilla ainakin käsiteltiin tähän mennessä Roméo et Juliette -näytelmää ranskaksi, ja pian vaihdetaan Lampedusan Tiikerikissa-romaaniin. Sinänsä olisi mukavaa lukea maailmankirjallisuuden klassikoita, mutta koska uhkean rikas kieli hidastaa huomattavasti lukuprojektia, tuntuu urakka mahdottomalta ja jää siten vähän heikon motivaation armoille. Myös aika on vähän ongelmallinen tekijä: Roméo et Juliette piti lukea käytännössä kolmessa päivässä, ja Le Guépardille on aikaa kymmenisen päivää. Onneksi en näytä onnistuvan saamaan kovin vakavaa stressiä oikein mistään täällä.
Mokannut olen tietääkseni ehkä kaksi kertaa.
Olen kysynyt pariisilaiselta mieheltä, onko hän seksuaalisesti kykenevä. Hän oli näet muusikko, ja tarkoitukseni oli kysyä, esiintyykö hän. Huvittuneen reaktion jälkeen hän selitti, että verbillä performer on seksuaalinen merkitys. Niin, hyvä tietää.
Toisena pikku mokanani olen ilmeisesti käyttänyt sanaa pieru sulavasti jonkun muun tilalla, ja sain siitä hihttelevän huomautuksen. Toivottavasti en kauhean myöhään.
perjantai 10. lokakuuta 2008
Pay the Price of Love
Laskeskelin tässä, mitä olisin valmis maksamaan tietyistä tuotteista tai kokemuksista nyt, kun olen täällä Euroopan uumenissa. Ei taida rahat riittää, vaikka tässä kitkeränä jo kuikuilenkin kesätyötä ensikesäksi siltä varalta, että aimo annos pikku varoistani katoaa tämän vuoden aikana. Opettelen samalla tämän himoamissanastoni ranskaksi ja haastan kaikki arvostamaan seuraavia asioita.
Sauna: 200 - 500 e
Sauna finlandais avec quatre-vingt degrés.
Aina kun huomautan jollekin ikävöiväni täällä ollessani eniten saunaa, minulta tiedustellaan, etteikö Pariisissa ole saunoja. Eiköhän niitä ole ihan riittämiin, sellaisia turkkilaisia kasvihuoneita, missä purkkimansikat kypsyisivät ehkä 30% tavallista nopeammin, tai sitten jotain epäilyttäviä sivukujaluolia, joiden julkisivut ovat härskien graffitien peitossa. Olen varma, että googlettaessakin sauna on synonyymi iäkkäiden homojen kohtauspaikalle.
Ei, ei. Saunassa kuuluu olla 80 astetta celsiusta, huono valaistus, köhisevä puukiuas sekä mahdollisuudet hyräillä ja heittää löylyä mielivaltaisesti. Sitä paitsi vaikka Pariisissa varmasti onkin jonkun eksoottisen pienen luksuskylpylän yhteydessä tällainen harvinainen sauna finlandais, ei olisi tarpeeksi tyydyttävää ajaa ensin RER-junalla keskustaan, saunoa, istahtaa ja sen jälkeen sulloutua limaiseen iltametroon päästäkseen takaisin kotiin.
Sen sijaan meidän luokalla on eräs tyttö, joka kajautti vähän aikaa sitten omistavansa kunnon suomalaisen saunan. Moraalisesti epäilyttävä toivo heräsi. Hänen myhäilevästä ranskalaisesta flirttailustaan en niin innostu, mutta kylmäverinen hyväksikäyttö saunan suhteen heräsi rikollisessa mielessäni hetkeksi.
Kolmas vaihtoehto olisi ajaa sähköpatterini kestävyyskoe. Olen varma, että saisin tähän makuuhuoneeseen ainakin lähemmäs 45 astetta.
Ruisleipä (tuore), 2 palaa: 30 e
Pain de seigle.
Ruokakulttuuri on Ranskassa tietysti vertaansa vailla, monessa suhteessa. Viikonloppuruuan tasoista muonaa ei aina saa Suomessa edes ravintolasta, ja koulun kanttiini on hirveydessään ainutlaatuinen, mutta myös ravintoainetasapaino on sangen kummallinen.
Suurin osa ranskalaisten ravinnosta on hiilihydraattia. Leipää aamulla, leipää päivällä (ja jos ruoka on pahaa, syödään pelkkää kuskusta, perunaa, riisiä tai pastaa) ja leipää illalla. Kunnon ravintokuituja en ole nähnyt sitten syyskuun. Onneksi hedelmissä on kuituja, ja aamulla koitan vetää noita muroja hieman keskivertoa enemmän, koska niiden kyljessä lukee FIBRE.
Vaan mikään ei korvaa ruis- tai myslipuikuloita, joissa ravintokuidun osuus on kymmenen prosentin luokkaa.
En osannut tähän mennessä sanoa ranskaksi "Aapo haluaa ruisleipää", ja kun olen vauhkonnut Suomen mystisestä mustasta leivästä, monet ovat sanoneet, että no on sitä täälläkin. Joku päivä lähden siis suurelle leivänetsintäreissulle. Jostain syystä epäilen kuitenkin tyypilliseen iloiseen tapaani nenä kurtussa, ettei täkäläinen musta leipä ole Naantalin Aurinkoisen taikinanjuuren rinnalla ihan sitä, mitä tarkoitan...
Vanhanajan lakritsi: 20 e
Réglisse à l'ancienne.
(Tiedän, ettei tämä ole erityisesti suomalainen mässy, mutta Suomessa on erityinen karkinsyöntikulttuuri, joten lakua löytää helposti kaupasta.)
Sain vanhemmiltani postipaketissa paitsi lämpimiä sukkia, myös pussillisen lakritsia. Vaikkei se ollutkaan pian historiallisten lakritsipiippujen veroista nannamassaa, joka yhdistettynä kylmän kaakaon kanssa pyyhkii mielestä kaiken kamalan ja vähän muunkin, tuntui lakritsin syöminen kolmelta joululta. Monet tovit olen viettänyt haaveillen mattapintaisesta pehmeästä lakritsista, joka ei ole sitkeää, vaan mureaa, ja joka katketessaan paljastaa ruskean repeämispintansa. Pinnalta tahmeaa, sisältä hieman jauhoista.
Pariisissa on kyllä niin paljon noita pikkuherkkupuoteja, että nostan metelin, jollei siellä kunnon lakritsia ole. Ja tuliaissalmiakkiahan mulla vielä onkin, koska muu perhe ei ainakaan tähän mennessä ole innostunut sitä ahmimaan ja koska itsekin olen koittanut välttää ottamasta neljää kimpaletta kerralla.
Yhteys erääseen skeptiseen koiraan: 100 - 200 e
Ma belle chienne sceptique.
Ihmisiä tulee ikävä ulkomailla, mutta sitä ikävää voi lievittää sähköpostilla, reaaliaikaisella dataamisella tai vähän harvemmin puheluilla. Sen sijaan koirakultaani en saa oikein millään kontaktia täältä käsin. Puhelimessa olen kuullut kajahtavat terveiset, mutta telesilitys tai -toruminen ei tunnu samalta. Järkkymätön totuus on, että koiraa on aina ylivoimaisesti eniten ikävä.
Selkeärakenteinen ja lähtökohdiltaan järkevä opetus: 300 e
L'enseignement structuré et raisonnable au fond.
Jollen ole vielä tarpeeksi haukkunut ranskalaista opetusta, haukun vielä vähän lisää. Täällä ei käytetä oppikirjoja, täällä opettaja puhuu liioittelematta koko ajan, ja oppimateriaali koostuu oppilaiden suorasanaisista muistiinpanoista. Jos jokin opetussuunnitelma on, se on täydellinen kaaos, josta ei yksikään opettaja näytä saavan selvää. Yksikään oppilas ei tajua kokonaiskuvaa, itse asiaa, vaan sen sijaan esimerkkejä, sitaatteja, nimiä ja päivämääriä muistetaan suunnaton määrä.
Minulla on kuitenkin syy siihen, miksi näinkin tärkeästä asiasta maksaisin tänään vain 300 euroa. Itse joudun kärsimään tätä turhautumien äitiä vain vuoden ajan, ja lasken sen varaan, että viimeisenä lukiovuotenani ehdin vielä järjestää aivojani ruotuun.
Sen lisäksi saan täältä ainakin miellyttävää ja keskustelua värittävää nippelitietoa, jollen tuhtia asiantuntijuutta saavutakaan.
Kokonaissummaksi näyttää tällä hetkellä pulpsahtavan 650 - 1050 euroa. Elän siis pikku ikävyyksissäni yli varojeni, huomaan.
Koittaako kompromissi? Ei minulle, ei tässä elämässä.
Sauna: 200 - 500 eSauna finlandais avec quatre-vingt degrés.
Aina kun huomautan jollekin ikävöiväni täällä ollessani eniten saunaa, minulta tiedustellaan, etteikö Pariisissa ole saunoja. Eiköhän niitä ole ihan riittämiin, sellaisia turkkilaisia kasvihuoneita, missä purkkimansikat kypsyisivät ehkä 30% tavallista nopeammin, tai sitten jotain epäilyttäviä sivukujaluolia, joiden julkisivut ovat härskien graffitien peitossa. Olen varma, että googlettaessakin sauna on synonyymi iäkkäiden homojen kohtauspaikalle.
Ei, ei. Saunassa kuuluu olla 80 astetta celsiusta, huono valaistus, köhisevä puukiuas sekä mahdollisuudet hyräillä ja heittää löylyä mielivaltaisesti. Sitä paitsi vaikka Pariisissa varmasti onkin jonkun eksoottisen pienen luksuskylpylän yhteydessä tällainen harvinainen sauna finlandais, ei olisi tarpeeksi tyydyttävää ajaa ensin RER-junalla keskustaan, saunoa, istahtaa ja sen jälkeen sulloutua limaiseen iltametroon päästäkseen takaisin kotiin.
Sen sijaan meidän luokalla on eräs tyttö, joka kajautti vähän aikaa sitten omistavansa kunnon suomalaisen saunan. Moraalisesti epäilyttävä toivo heräsi. Hänen myhäilevästä ranskalaisesta flirttailustaan en niin innostu, mutta kylmäverinen hyväksikäyttö saunan suhteen heräsi rikollisessa mielessäni hetkeksi.
Kolmas vaihtoehto olisi ajaa sähköpatterini kestävyyskoe. Olen varma, että saisin tähän makuuhuoneeseen ainakin lähemmäs 45 astetta.
Ruisleipä (tuore), 2 palaa: 30 e
Pain de seigle.
Ruokakulttuuri on Ranskassa tietysti vertaansa vailla, monessa suhteessa. Viikonloppuruuan tasoista muonaa ei aina saa Suomessa edes ravintolasta, ja koulun kanttiini on hirveydessään ainutlaatuinen, mutta myös ravintoainetasapaino on sangen kummallinen.
Suurin osa ranskalaisten ravinnosta on hiilihydraattia. Leipää aamulla, leipää päivällä (ja jos ruoka on pahaa, syödään pelkkää kuskusta, perunaa, riisiä tai pastaa) ja leipää illalla. Kunnon ravintokuituja en ole nähnyt sitten syyskuun. Onneksi hedelmissä on kuituja, ja aamulla koitan vetää noita muroja hieman keskivertoa enemmän, koska niiden kyljessä lukee FIBRE.
Vaan mikään ei korvaa ruis- tai myslipuikuloita, joissa ravintokuidun osuus on kymmenen prosentin luokkaa.
En osannut tähän mennessä sanoa ranskaksi "Aapo haluaa ruisleipää", ja kun olen vauhkonnut Suomen mystisestä mustasta leivästä, monet ovat sanoneet, että no on sitä täälläkin. Joku päivä lähden siis suurelle leivänetsintäreissulle. Jostain syystä epäilen kuitenkin tyypilliseen iloiseen tapaani nenä kurtussa, ettei täkäläinen musta leipä ole Naantalin Aurinkoisen taikinanjuuren rinnalla ihan sitä, mitä tarkoitan...
Vanhanajan lakritsi: 20 e
Réglisse à l'ancienne.
(Tiedän, ettei tämä ole erityisesti suomalainen mässy, mutta Suomessa on erityinen karkinsyöntikulttuuri, joten lakua löytää helposti kaupasta.)
Sain vanhemmiltani postipaketissa paitsi lämpimiä sukkia, myös pussillisen lakritsia. Vaikkei se ollutkaan pian historiallisten lakritsipiippujen veroista nannamassaa, joka yhdistettynä kylmän kaakaon kanssa pyyhkii mielestä kaiken kamalan ja vähän muunkin, tuntui lakritsin syöminen kolmelta joululta. Monet tovit olen viettänyt haaveillen mattapintaisesta pehmeästä lakritsista, joka ei ole sitkeää, vaan mureaa, ja joka katketessaan paljastaa ruskean repeämispintansa. Pinnalta tahmeaa, sisältä hieman jauhoista.
Pariisissa on kyllä niin paljon noita pikkuherkkupuoteja, että nostan metelin, jollei siellä kunnon lakritsia ole. Ja tuliaissalmiakkiahan mulla vielä onkin, koska muu perhe ei ainakaan tähän mennessä ole innostunut sitä ahmimaan ja koska itsekin olen koittanut välttää ottamasta neljää kimpaletta kerralla.
Yhteys erääseen skeptiseen koiraan: 100 - 200 e
Ma belle chienne sceptique.
Ihmisiä tulee ikävä ulkomailla, mutta sitä ikävää voi lievittää sähköpostilla, reaaliaikaisella dataamisella tai vähän harvemmin puheluilla. Sen sijaan koirakultaani en saa oikein millään kontaktia täältä käsin. Puhelimessa olen kuullut kajahtavat terveiset, mutta telesilitys tai -toruminen ei tunnu samalta. Järkkymätön totuus on, että koiraa on aina ylivoimaisesti eniten ikävä.
Selkeärakenteinen ja lähtökohdiltaan järkevä opetus: 300 e
L'enseignement structuré et raisonnable au fond.
Jollen ole vielä tarpeeksi haukkunut ranskalaista opetusta, haukun vielä vähän lisää. Täällä ei käytetä oppikirjoja, täällä opettaja puhuu liioittelematta koko ajan, ja oppimateriaali koostuu oppilaiden suorasanaisista muistiinpanoista. Jos jokin opetussuunnitelma on, se on täydellinen kaaos, josta ei yksikään opettaja näytä saavan selvää. Yksikään oppilas ei tajua kokonaiskuvaa, itse asiaa, vaan sen sijaan esimerkkejä, sitaatteja, nimiä ja päivämääriä muistetaan suunnaton määrä.
Minulla on kuitenkin syy siihen, miksi näinkin tärkeästä asiasta maksaisin tänään vain 300 euroa. Itse joudun kärsimään tätä turhautumien äitiä vain vuoden ajan, ja lasken sen varaan, että viimeisenä lukiovuotenani ehdin vielä järjestää aivojani ruotuun.
Sen lisäksi saan täältä ainakin miellyttävää ja keskustelua värittävää nippelitietoa, jollen tuhtia asiantuntijuutta saavutakaan.
Kokonaissummaksi näyttää tällä hetkellä pulpsahtavan 650 - 1050 euroa. Elän siis pikku ikävyyksissäni yli varojeni, huomaan.
Koittaako kompromissi? Ei minulle, ei tässä elämässä.
perjantai 3. lokakuuta 2008
Pieniä yleiskielisiä paloja
Vaikken kirjoita puhekielellä, se ei tarkoita sitä, ettenkö enää osaisi suomea, kuomat. Kaipaan kovasti kielenhuollon käsikirjaa ja Isoa punaista kielioppia.
Viimeviikon keskiviikkona olin juoksemassa tuossa läheisessä puistossa. Puisto on oikeastaan sellainen luontopolku, joka halkoo vanhaa kartanon metsää. Muuten lenkki oli mainio, mutta sitä leimasi loppulenkin järkyttävä tapahtuma: koira söi kilon paskaa ja haisi niin, että sille piti antaa rutkasti etumatkaa kotimatkalla. "Onko ketään kotona? Täällä on pieni ongelma..."
Lenkkeilyn ohella olen saanut aikaiseksi käydä pima-kurssilla, joka on osoittautunut tehokkaaksi. Olen ainut suomalainen ja alle kolmekymppinen. Opettaja on pieni Edith Piafilta näyttävä nainen, jolla on pyöreät silmät ja hidas puhe. Hyvin hidas. Harjottelen hahmottamista ja piirrän asetelmia, ja jossain vaiheessa on luvassa alastonmallista piirtämistä. Täten piirtämiseni ei surkastu täysin vuoden aikana, ja säilytän mahdollisuuden murskata hyvinvoivan tulevaisuuteni suuntaamalla suoraan taidealan muhkeiden myllynkivien väliin.
Ranskalaiset ovat maailmanmestareita johtopäätösten vetämisessä, enkä ihmettele yhtään, mistä moinen johtuu. Koulussa mm. kielten tunnit sisältävät 90-prosenttisesti työskentelyä erilaisten aineistojen kanssa, jos kauniisti sanotaan. Normaaleilla englannintunneilla meillä on ollut tähän mennessä huikeat kaksi ehkä noin 500 sanan tekstiä, joista keskustellaan tunnit ja päivät pääksytysten. Mitään rakennetta tai logiikkaa ei ole. Kielestä riippumatta analysoidaan aina henkilöhahmojen tuntemuksia: toisin sanoen yritetään keksiä, miltä henkilöistä tuntuu tai miltä ihmisistä yleensä tuntuu vastaavissa tilanteissa, ja lisätään väliin hienoja liitesanoja kuten "therefore", "such as", "otherwise" ja aina yhtä tyylikäs "indeed". Opettaja aloittaa lauseen ja jättää sen viimeistä sanaa vaille, yrittää esittää pantomiimina hakemansa sanan ja oppilaat huutelevat arvauksiaan.
Luulen, että ranskalaiseen opettajankoulutukseen sisältyy rutkasti logiikattoman luovuuden vaalimista, koska suurin osa opettajan työstä on puhdasta asioiden keksimistä ja tietynlaista prosessointia, jota täällä kutsutaan tiedon syventämiseksi ja jota Suomessa kutsutaan nippelitiedoksi tai epäoleelliseksi jutusteluksi.
Kuten sanoin: mitään rakennetta ei ole. Ei kurssikirjoja, ei oppimateriaaleja, ei mahdollisuutta harrastaa minkäänlaista oppimistekniikkaa. On vain suunnaton määrä sekalaisia esimerkkejä, opettajan monologeja, tuhansia proosan muotoon otsa hiessä rustattuja muistiinpanoja, sormenheristyksiä ja yhteen ääneen mumiseva luokka.
Joku päivä jauhan tuosta koulusta vielä lisää. Aihe on äärimmäisen mielenkiintoinen ja kaiken lisäksi ajankohtainen, koska luin sanomalehdestä tiistaina, että ensivuonna Ranskaan tulee suomalaisen mallin innoittama koulusysteemi "à la carte", jossa voi valita itse opiskeltavat aineet.
Huh. Jotain toivoa siis on.
Viimeviikon keskiviikkona olin juoksemassa tuossa läheisessä puistossa. Puisto on oikeastaan sellainen luontopolku, joka halkoo vanhaa kartanon metsää. Muuten lenkki oli mainio, mutta sitä leimasi loppulenkin järkyttävä tapahtuma: koira söi kilon paskaa ja haisi niin, että sille piti antaa rutkasti etumatkaa kotimatkalla. "Onko ketään kotona? Täällä on pieni ongelma..."
Lenkkeilyn ohella olen saanut aikaiseksi käydä pima-kurssilla, joka on osoittautunut tehokkaaksi. Olen ainut suomalainen ja alle kolmekymppinen. Opettaja on pieni Edith Piafilta näyttävä nainen, jolla on pyöreät silmät ja hidas puhe. Hyvin hidas. Harjottelen hahmottamista ja piirrän asetelmia, ja jossain vaiheessa on luvassa alastonmallista piirtämistä. Täten piirtämiseni ei surkastu täysin vuoden aikana, ja säilytän mahdollisuuden murskata hyvinvoivan tulevaisuuteni suuntaamalla suoraan taidealan muhkeiden myllynkivien väliin.
Ranskalaiset ovat maailmanmestareita johtopäätösten vetämisessä, enkä ihmettele yhtään, mistä moinen johtuu. Koulussa mm. kielten tunnit sisältävät 90-prosenttisesti työskentelyä erilaisten aineistojen kanssa, jos kauniisti sanotaan. Normaaleilla englannintunneilla meillä on ollut tähän mennessä huikeat kaksi ehkä noin 500 sanan tekstiä, joista keskustellaan tunnit ja päivät pääksytysten. Mitään rakennetta tai logiikkaa ei ole. Kielestä riippumatta analysoidaan aina henkilöhahmojen tuntemuksia: toisin sanoen yritetään keksiä, miltä henkilöistä tuntuu tai miltä ihmisistä yleensä tuntuu vastaavissa tilanteissa, ja lisätään väliin hienoja liitesanoja kuten "therefore", "such as", "otherwise" ja aina yhtä tyylikäs "indeed". Opettaja aloittaa lauseen ja jättää sen viimeistä sanaa vaille, yrittää esittää pantomiimina hakemansa sanan ja oppilaat huutelevat arvauksiaan.
Luulen, että ranskalaiseen opettajankoulutukseen sisältyy rutkasti logiikattoman luovuuden vaalimista, koska suurin osa opettajan työstä on puhdasta asioiden keksimistä ja tietynlaista prosessointia, jota täällä kutsutaan tiedon syventämiseksi ja jota Suomessa kutsutaan nippelitiedoksi tai epäoleelliseksi jutusteluksi.
Kuten sanoin: mitään rakennetta ei ole. Ei kurssikirjoja, ei oppimateriaaleja, ei mahdollisuutta harrastaa minkäänlaista oppimistekniikkaa. On vain suunnaton määrä sekalaisia esimerkkejä, opettajan monologeja, tuhansia proosan muotoon otsa hiessä rustattuja muistiinpanoja, sormenheristyksiä ja yhteen ääneen mumiseva luokka.
Joku päivä jauhan tuosta koulusta vielä lisää. Aihe on äärimmäisen mielenkiintoinen ja kaiken lisäksi ajankohtainen, koska luin sanomalehdestä tiistaina, että ensivuonna Ranskaan tulee suomalaisen mallin innoittama koulusysteemi "à la carte", jossa voi valita itse opiskeltavat aineet.
Huh. Jotain toivoa siis on.
maanantai 22. syyskuuta 2008
Moaning and bellow
Hälsningar från den andra F-land.
Sorry for crappy English, don't blame me, I'm French now.
(Tässä vietän puolirentouttavaa koti-iltaa illallisen päätteeksi. Söin ekaa kertaa artisokkaa simmottis lehti lehdeltä, ja nyt varoitan kotiväkeä sit etukäteen siitä, et mun maku kehittyy tätä myötä vuoden aikana laadukkaaksi ja vaativaksi ruoka-aineiden suhteen. En aio tottua tosin pakasteisiin, jota tässä talossa syödään paljon, mut ne on käteviä kun tulee koulusta. Saa kunnon ruuan aikaseksi aika helposti.)
Well, things that has happened: the sports at the school, for instance. I got to chose the three sports but got no badminton, damn. So now I have volleyball, 3 x 500 m and PING PONG. Yea, I got it right, because we had a lesson already. I had never played table tennis and the teacher had to explain the rules and stuff to me in French. Everything I understood was that when doing the service, the ball has to bounce here and there. And guess what, I didn't suck! (You see, this rhyme thing is getting all over me, I had an exam on Romeo and Juliette today, again.) I lost as many games as I won. That's good. It's the golden mean.
Last week-end we went to this castle by the river Loire. There were about 20 friends of my host-mama Isabelle. Our accommodation was a lovely 19th century country house in the middle of the forest, I just loved it the minute I saw it. The castle itself wasn't too bad either, it's one of the most famous places in France, but apparently I had never heard about it. Lovely but cold as hell (strange comparison). But we only visited it in the Sunday morning. Saturday evening was the strange part.
I think there's this period of hunting going on now and some kind of breeding season perhaps, because when the sun set, we drove off to the forest and there were these guides waiting for us. It was then that it came clear to me that we were going to spend some time in the forest listening to the odd sounds those animals made, trying to attract females. And the guide explained that we're supposed to be totally quiet, totally without any light or without a word, not to scare the animals, and if a wild boar happened to come, one shouldn't move but to wait. "They don't do anything." Exiting, hmm. So we drove deep in the forest and remained silent, the guides posed us sitting under a tree in pairs, just about 30 metres from each other. There we sat, me and Isabelle, listening to the moaning and bellow. Sådär.
Afterwards we went to some place to eat a bit (or a lot, it was quite good). But the whole thing was a ... nice experience, I must say. I almost started to laugh in the forest, it felt A BIT weird, but it was not bad, not bad.
Today was the first day that we had something really good in the school cantine. Spaghetti and sauce. It's starting to roll a bit better, now that I've really realized that one has to RUN to get the place and food. And the place doesn't feel like a shitty aircraft hall anymore, I've grown used to it. Good. Remains of appetite remain.
And the best news of the week! It's no longer 15 degrees in this room since I found the heating and realized to switch it on! Whoo me. Now they mock me for not being the typical tough finnish, but hey... I had a good excuse :P My bare feet stick like half a meter out of the bed, it's really not quite my size. So no cramps or blue toes anymore! It's wonderful.
Tomorrow I'll come home to have lunch and I will walk listening to Rehab. I love tuesdays though it's the only day that I start at 8. I have only two hours of English, the both sorts, because I have two kinds of English here. There's the ordinary one in which we read a text and discuss about it for ages, no, REALLY for ages. It wasn't until the last lesson that we got our second text. Gosh, and the point is to try to find meanings in the text and analyse the people and their feelings that don't really exist in the source. Just about the opposite that we've been taught back home :D Frustrating. But the anglais renforcé is nice, we talk about current issues and do a good deal of talking. I should really do something to maintain even a bit of the high-level English that I'll be having in Finland after this... and Swedish. Oh. We'll see. At least Spanish can get better, it's a lot harder here.
Geeeees, I have to get to bed, if I really want to live tomorrow.
Bisous à tous.
(PS. Sorry for a boring entry, I'm not very imaginative right now but hey, at least I'm not pissed, darlings)
Sorry for crappy English, don't blame me, I'm French now.
(Tässä vietän puolirentouttavaa koti-iltaa illallisen päätteeksi. Söin ekaa kertaa artisokkaa simmottis lehti lehdeltä, ja nyt varoitan kotiväkeä sit etukäteen siitä, et mun maku kehittyy tätä myötä vuoden aikana laadukkaaksi ja vaativaksi ruoka-aineiden suhteen. En aio tottua tosin pakasteisiin, jota tässä talossa syödään paljon, mut ne on käteviä kun tulee koulusta. Saa kunnon ruuan aikaseksi aika helposti.)
Well, things that has happened: the sports at the school, for instance. I got to chose the three sports but got no badminton, damn. So now I have volleyball, 3 x 500 m and PING PONG. Yea, I got it right, because we had a lesson already. I had never played table tennis and the teacher had to explain the rules and stuff to me in French. Everything I understood was that when doing the service, the ball has to bounce here and there. And guess what, I didn't suck! (You see, this rhyme thing is getting all over me, I had an exam on Romeo and Juliette today, again.) I lost as many games as I won. That's good. It's the golden mean.
Last week-end we went to this castle by the river Loire. There were about 20 friends of my host-mama Isabelle. Our accommodation was a lovely 19th century country house in the middle of the forest, I just loved it the minute I saw it. The castle itself wasn't too bad either, it's one of the most famous places in France, but apparently I had never heard about it. Lovely but cold as hell (strange comparison). But we only visited it in the Sunday morning. Saturday evening was the strange part.I think there's this period of hunting going on now and some kind of breeding season perhaps, because when the sun set, we drove off to the forest and there were these guides waiting for us. It was then that it came clear to me that we were going to spend some time in the forest listening to the odd sounds those animals made, trying to attract females. And the guide explained that we're supposed to be totally quiet, totally without any light or without a word, not to scare the animals, and if a wild boar happened to come, one shouldn't move but to wait. "They don't do anything." Exiting, hmm. So we drove deep in the forest and remained silent, the guides posed us sitting under a tree in pairs, just about 30 metres from each other. There we sat, me and Isabelle, listening to the moaning and bellow. Sådär.
Afterwards we went to some place to eat a bit (or a lot, it was quite good). But the whole thing was a ... nice experience, I must say. I almost started to laugh in the forest, it felt A BIT weird, but it was not bad, not bad.
Today was the first day that we had something really good in the school cantine. Spaghetti and sauce. It's starting to roll a bit better, now that I've really realized that one has to RUN to get the place and food. And the place doesn't feel like a shitty aircraft hall anymore, I've grown used to it. Good. Remains of appetite remain.
And the best news of the week! It's no longer 15 degrees in this room since I found the heating and realized to switch it on! Whoo me. Now they mock me for not being the typical tough finnish, but hey... I had a good excuse :P My bare feet stick like half a meter out of the bed, it's really not quite my size. So no cramps or blue toes anymore! It's wonderful.
Tomorrow I'll come home to have lunch and I will walk listening to Rehab. I love tuesdays though it's the only day that I start at 8. I have only two hours of English, the both sorts, because I have two kinds of English here. There's the ordinary one in which we read a text and discuss about it for ages, no, REALLY for ages. It wasn't until the last lesson that we got our second text. Gosh, and the point is to try to find meanings in the text and analyse the people and their feelings that don't really exist in the source. Just about the opposite that we've been taught back home :D Frustrating. But the anglais renforcé is nice, we talk about current issues and do a good deal of talking. I should really do something to maintain even a bit of the high-level English that I'll be having in Finland after this... and Swedish. Oh. We'll see. At least Spanish can get better, it's a lot harder here.
Geeeees, I have to get to bed, if I really want to live tomorrow.
Bisous à tous.
(PS. Sorry for a boring entry, I'm not very imaginative right now but hey, at least I'm not pissed, darlings)
torstai 11. syyskuuta 2008
Les actualités
Terve vaa. (Tässä postauksessa saattaa olla turhia sulkeita.)
Next one will be in English, dears.
Pahoittelen, ettei ole vieläkään kuvia. Viikonloppuna lupaan ottaa kameran mukaan (hmm, apua, lupaus, no onneks tätä tekstiä voi muokata), sillä lauantaina oon menossa Isabellen (= host-mama) kanssa jonnekin linnaan Loiren jokilaaksossa, missä sillä on jotain työtehtäviä ehkä. En oikeen tajunnu, kun se selitti asian mulle leipä suussaan. Mutta mä vedin (tyhjästä) sellaisen käsityksen, että siellä voi olla jotain nähtävää.
BON! Nyt on kokonainen kouluviikko koettu, kun mulla alko kurssit viimeperjantaina. Koulu ei oo ollenkaan mitään kamalaa, ei mitään sinnepäinkään mitä meille peloteltiin siellä vaihtarileirin kokouksessa. Asialla lienee ollut joku katkeroitunut ex-opettaja, joka on saanu potkut koulusta sen takia, et on tehny jotain sopimatonta tai käyttäytyny epäsäädyllisesti. Ei oo tullu vastaan yhtään monsteriopettajaa, tai ehkä on tullu vastaan, mut ei oo onneks mun opettajana. Näin yhden tappavan tuiman tädin käytävällä, mut hänen sivaltavan kylmää auktoriteettiansa verotti NOIN 120 sentin ruumiinpituus.
No joka tapauksessa, kurssit on sellasia 55 minuutin pitusia, opettaja puhuu IHAN koko ajan,
ja oppilaat kirjottaa suurimman osan ylös proosan muodossa. Multa se ei ihan onnistu. Joku ihmetteli, et miten voin muistaa asioita, vaikka otan vaan avainsanoja ja -juttuja ylös, koska täällä on tosiaan tapana tehdä sellasia jumalattomia lakanoita tuntimuistiinpanoiks.
Ymmärtämisen kanssa ei oo oikeestaan suurta ongelma. Tiedän koko ajan mistä puhutaan, ja monia asioita jauhetaan niin älyvapaan pikkutarkasti, ettei ne millään jaksa kiinnostaa monta päivää putkeen, mutta tuleepahan opittua ehkä jotain. Täällä ei opetuksen tyyli oo samanlainen kun Suomessa, täällä ei kiinnitetä huomiota suuriin linjoihin ja kokonaisuuksien hahmottamiseen, vaan täällä pikkutarkka tieto tiedon perään on valttia. Historia on tosin vähän poikkeus, siinä on ihan fiksu (ja pieni) opettajatar. Muutenkin aineen tyyli ja sisältö riippuu ihan kokonaan opettajasta.
Ja enkku on läppää :D Me saatiin ekana päivänä viikko sitten joku yhden A4-sivun pitunen aika yksinkertanen teksti, joka kertoo aamuteensä ääressä kouluaikojaan muistelevasta tytöstä. Sitä samaa tekstiä ollaan nyt väännetty viikko, ja yhä aina vaan opettaja keksii jonkun toisen tavan ilmaista samat asiat toisin. Kielissä täällä on paljon enemmän puheilmaisua kun Suomessa, mut toisaalta nää ei sit hahmotakaan ehkä kielen rakennetta niin hyvin kuin suomalaiset yleensä.
Espanja on kaikkein vaikeinta, koska nää on lukenu sitä joku 5 vuotta, ja ranskalaisille se on sikäli helppoa kun seki on romaaninen kieli, niin rakenne on vastaava ja on paljon samantyyppistä sanastoa. Mut se on hyvä! Ehkä opin jotain. Oon ainakin oppinu jo espanjan subjunktiivin preesensin. Tänään oli verbikoe.
Ja liikuntaa oli vihdoin tänään, tosin siellä ei liikuttu, vaan kasaannuttiin halliin tekemään huutoäänestystä muistuttava demokraattinen valinta liikuntalajien suhteen. Tarjolla oli useita menuja, joissa jokaisessa oli kolme lajia. Yritin kovasti saada menun, jossa ois ollu sulkapalloa, lentopalloa ja yleisurheilua, mutta se täyttyi liian vikkelään, ja nyt sulkapallon tilalla on pöytätennis - okei. Saa nähdä, ensviikolla alkaa pöytätenniksellä.
Mitäs muuta... olin juoksemassa sunnuntaina metsässä, joka on sellane vanha luonnontilassa oleva puisto jonku vanhan kartanon ympärillä tossa kilsan päässä.
Ruoka on hyvää. Kaikki ranskalaiset on kysyny, et tykkäänkö enemmän ruuasta täällä kuin Suomessa. Vastaus: täällä. Hedelmät on jumalaisia, ja niitä on paljon ja aina.
Paitsi että kouluruoka on lähinnä hupaisankatkera vitsi tuon englanninopiskelun ohella. Ensinnäkin sinne on jumalaton kiire, koska ruokaa ei oteta ite, vaan istutaan pöytään odottamaan et siitä tulee kärryt ohi ja että täti ojentaa ruuan pöytäkunnalle. Siksi sinne rynnitään sankoin joukoin (NOIN 1000 oppilasta kerralla), viiden pienen lukiokortilla toimivan portin läpi. Ja se paikka! :D Oikean kuvan saa, jos sitä luonnehtii "paskaiseksi lentokonehalliksi". Oon ihan varma että se on ollu joku varastohalli ennen, koska siinä on yhden valtavan osaston lisäksi sellasia numeroituja aarin kokosia karsinoita, ja se on joku 10 metriä korkee. Hirvee melu, kiire, lika ja huono ruoka. Tästä maksamme n. 450 euroa vuodessa. Onneks mun täytyy käydä siellä vaan kolme kertaa viikossa, koska sen sai valita joko kolmeks tai viideks päiväks, riippuen lukujärjestyksestä. Mulla ei oo lauantaina kursseja, ja keskiviikkosin täällä kaikki pääsee jo heti alkuiltapäivällä, joten otin kolmen päivän.
Lopetin latinan, koska hoksasin ettei siitä tuu mitään, jos tää on näitten kuudes vuosi... ei siin mittään, ois ollu kiva ehkä kokeilla, mut joku toinen kerta sitten. En haluu ehdon tahdon olla hukassa. Se madame innostu hirveesti ja huusi riemuissaan siel käytävällä et "MIKSI VALITSIT LATINAN, JOS ET OSAA!" Mut hän oli ihan mukava ja ohjas mut jonnekin kansliaan.
Ainoot epämukavat asiat tosiaan ovat toi koulun kanttiini ja sit opetustekniikka. Onneks oon fiksu ja tyydyn osaani (anja - jos joku on kattonu Anastaassiaa).
Lopuksi pieni mukava kasku. Mulla oli hyppytunti (ranskaksi reikä) ja satuin käyskentelemään aulassa kännykkä kädessä. (Kännykän laukusta pois ottaminen on muuten tiukasti kielletty koulussa, hmm. Arvatkaa jouduinko urkkimaan henkilötietolomakkeita varten tarvittavaa puhelinnumeroa salamyhkäisesti laukusta käsin...)
Seisoin kahviautomaattien vieressä ulko-ovien edessä ja katoin et mikäs piru se siinä seinällä pönöttää. Ensmäinen asia, minkä näkee koulun ovesta sisään astuessaan on KONDOMIAUTOMAATTI. Sitä siinä pällistellessäni joku tuli mun taakse ja kysyi et oonko hukassa. Sanoin en, ja hän esitteli itsensä joksikin avustajaksi ja et hänen toimistonsa on jossain, ja jos on jotain, niin voi tulla jonnekin, ja saa apua.
"Aa-aha, kiitos paljon."
Next one will be in English, dears.
Pahoittelen, ettei ole vieläkään kuvia. Viikonloppuna lupaan ottaa kameran mukaan (hmm, apua, lupaus, no onneks tätä tekstiä voi muokata), sillä lauantaina oon menossa Isabellen (= host-mama) kanssa jonnekin linnaan Loiren jokilaaksossa, missä sillä on jotain työtehtäviä ehkä. En oikeen tajunnu, kun se selitti asian mulle leipä suussaan. Mutta mä vedin (tyhjästä) sellaisen käsityksen, että siellä voi olla jotain nähtävää.
BON! Nyt on kokonainen kouluviikko koettu, kun mulla alko kurssit viimeperjantaina. Koulu ei oo ollenkaan mitään kamalaa, ei mitään sinnepäinkään mitä meille peloteltiin siellä vaihtarileirin kokouksessa. Asialla lienee ollut joku katkeroitunut ex-opettaja, joka on saanu potkut koulusta sen takia, et on tehny jotain sopimatonta tai käyttäytyny epäsäädyllisesti. Ei oo tullu vastaan yhtään monsteriopettajaa, tai ehkä on tullu vastaan, mut ei oo onneks mun opettajana. Näin yhden tappavan tuiman tädin käytävällä, mut hänen sivaltavan kylmää auktoriteettiansa verotti NOIN 120 sentin ruumiinpituus.
No joka tapauksessa, kurssit on sellasia 55 minuutin pitusia, opettaja puhuu IHAN koko ajan,
ja oppilaat kirjottaa suurimman osan ylös proosan muodossa. Multa se ei ihan onnistu. Joku ihmetteli, et miten voin muistaa asioita, vaikka otan vaan avainsanoja ja -juttuja ylös, koska täällä on tosiaan tapana tehdä sellasia jumalattomia lakanoita tuntimuistiinpanoiks.
Ymmärtämisen kanssa ei oo oikeestaan suurta ongelma. Tiedän koko ajan mistä puhutaan, ja monia asioita jauhetaan niin älyvapaan pikkutarkasti, ettei ne millään jaksa kiinnostaa monta päivää putkeen, mutta tuleepahan opittua ehkä jotain. Täällä ei opetuksen tyyli oo samanlainen kun Suomessa, täällä ei kiinnitetä huomiota suuriin linjoihin ja kokonaisuuksien hahmottamiseen, vaan täällä pikkutarkka tieto tiedon perään on valttia. Historia on tosin vähän poikkeus, siinä on ihan fiksu (ja pieni) opettajatar. Muutenkin aineen tyyli ja sisältö riippuu ihan kokonaan opettajasta.
Ja enkku on läppää :D Me saatiin ekana päivänä viikko sitten joku yhden A4-sivun pitunen aika yksinkertanen teksti, joka kertoo aamuteensä ääressä kouluaikojaan muistelevasta tytöstä. Sitä samaa tekstiä ollaan nyt väännetty viikko, ja yhä aina vaan opettaja keksii jonkun toisen tavan ilmaista samat asiat toisin. Kielissä täällä on paljon enemmän puheilmaisua kun Suomessa, mut toisaalta nää ei sit hahmotakaan ehkä kielen rakennetta niin hyvin kuin suomalaiset yleensä.
Espanja on kaikkein vaikeinta, koska nää on lukenu sitä joku 5 vuotta, ja ranskalaisille se on sikäli helppoa kun seki on romaaninen kieli, niin rakenne on vastaava ja on paljon samantyyppistä sanastoa. Mut se on hyvä! Ehkä opin jotain. Oon ainakin oppinu jo espanjan subjunktiivin preesensin. Tänään oli verbikoe.
Ja liikuntaa oli vihdoin tänään, tosin siellä ei liikuttu, vaan kasaannuttiin halliin tekemään huutoäänestystä muistuttava demokraattinen valinta liikuntalajien suhteen. Tarjolla oli useita menuja, joissa jokaisessa oli kolme lajia. Yritin kovasti saada menun, jossa ois ollu sulkapalloa, lentopalloa ja yleisurheilua, mutta se täyttyi liian vikkelään, ja nyt sulkapallon tilalla on pöytätennis - okei. Saa nähdä, ensviikolla alkaa pöytätenniksellä.
Mitäs muuta... olin juoksemassa sunnuntaina metsässä, joka on sellane vanha luonnontilassa oleva puisto jonku vanhan kartanon ympärillä tossa kilsan päässä.
Ruoka on hyvää. Kaikki ranskalaiset on kysyny, et tykkäänkö enemmän ruuasta täällä kuin Suomessa. Vastaus: täällä. Hedelmät on jumalaisia, ja niitä on paljon ja aina.
Paitsi että kouluruoka on lähinnä hupaisankatkera vitsi tuon englanninopiskelun ohella. Ensinnäkin sinne on jumalaton kiire, koska ruokaa ei oteta ite, vaan istutaan pöytään odottamaan et siitä tulee kärryt ohi ja että täti ojentaa ruuan pöytäkunnalle. Siksi sinne rynnitään sankoin joukoin (NOIN 1000 oppilasta kerralla), viiden pienen lukiokortilla toimivan portin läpi. Ja se paikka! :D Oikean kuvan saa, jos sitä luonnehtii "paskaiseksi lentokonehalliksi". Oon ihan varma että se on ollu joku varastohalli ennen, koska siinä on yhden valtavan osaston lisäksi sellasia numeroituja aarin kokosia karsinoita, ja se on joku 10 metriä korkee. Hirvee melu, kiire, lika ja huono ruoka. Tästä maksamme n. 450 euroa vuodessa. Onneks mun täytyy käydä siellä vaan kolme kertaa viikossa, koska sen sai valita joko kolmeks tai viideks päiväks, riippuen lukujärjestyksestä. Mulla ei oo lauantaina kursseja, ja keskiviikkosin täällä kaikki pääsee jo heti alkuiltapäivällä, joten otin kolmen päivän.
Lopetin latinan, koska hoksasin ettei siitä tuu mitään, jos tää on näitten kuudes vuosi... ei siin mittään, ois ollu kiva ehkä kokeilla, mut joku toinen kerta sitten. En haluu ehdon tahdon olla hukassa. Se madame innostu hirveesti ja huusi riemuissaan siel käytävällä et "MIKSI VALITSIT LATINAN, JOS ET OSAA!" Mut hän oli ihan mukava ja ohjas mut jonnekin kansliaan.
Ainoot epämukavat asiat tosiaan ovat toi koulun kanttiini ja sit opetustekniikka. Onneks oon fiksu ja tyydyn osaani (anja - jos joku on kattonu Anastaassiaa).
Lopuksi pieni mukava kasku. Mulla oli hyppytunti (ranskaksi reikä) ja satuin käyskentelemään aulassa kännykkä kädessä. (Kännykän laukusta pois ottaminen on muuten tiukasti kielletty koulussa, hmm. Arvatkaa jouduinko urkkimaan henkilötietolomakkeita varten tarvittavaa puhelinnumeroa salamyhkäisesti laukusta käsin...)
Seisoin kahviautomaattien vieressä ulko-ovien edessä ja katoin et mikäs piru se siinä seinällä pönöttää. Ensmäinen asia, minkä näkee koulun ovesta sisään astuessaan on KONDOMIAUTOMAATTI. Sitä siinä pällistellessäni joku tuli mun taakse ja kysyi et oonko hukassa. Sanoin en, ja hän esitteli itsensä joksikin avustajaksi ja et hänen toimistonsa on jossain, ja jos on jotain, niin voi tulla jonnekin, ja saa apua.
"Aa-aha, kiitos paljon."
keskiviikko 3. syyskuuta 2008
Vite, vite
Ladies and gentlemen.
I'm going to sleep (again) but I just wanted to say that today was the first day that I was able to start a sentence without knowing how to end it. That is, I'm able to speak now. C'est marrant! Whoo-hoo.
And I just have to say that I talked with my host-dad Frank and we discussed philosophy :D As soon as I gain my first level on fluent French, in a month or two perhaps, I guess there will be a lot to discuss.
Ah bon. Je vais me coucher mainentenant. À tout à l'heure!
PS. Bonne nuit= ÖÖT
I'm going to sleep (again) but I just wanted to say that today was the first day that I was able to start a sentence without knowing how to end it. That is, I'm able to speak now. C'est marrant! Whoo-hoo.
And I just have to say that I talked with my host-dad Frank and we discussed philosophy :D As soon as I gain my first level on fluent French, in a month or two perhaps, I guess there will be a lot to discuss.
Ah bon. Je vais me coucher mainentenant. À tout à l'heure!
PS. Bonne nuit= ÖÖT
tiistai 2. syyskuuta 2008
La réntree!
Tänään kävin ekaa kertaa koulussa. Oli la rentrée, joka tarkottaa sitä, että saadaan paljon papereita täytettäväksi, kirjat päällystettäväksi ja lukujärjestykset ja kaikki. Laurène ja kolme muuta tyttöä säesti mut koululle, missä jännitettiin sitten hetkinen ennen kuin joku Pablo, jonka joku tunsi, tuli ja näytti tietä.
Koulupa se on iso, 1300 oppilasta, mut meitä kirjallisuusluokan abeja on vaan yks luokallinen. Se oli sangen mukava luokka. Luokanvalvoja oli niiiiiiin klassinen ranskalainen opettajatar, että mua ois huvittanu, jollei kaikki energia ja huomio ois menny keskittymiseen. Kukkahame ja kaulaan ripustettavat silmälasit. Kamalaa kun en millään jaksa kirjottaa!
No, me mentiin luokkaan numero 107 ja siellä meille esittelivät itsensä luokanvalvoja, joka on samalla kirjallisuuden opettaja, ja sit kaks muuta, joista en ymmärtäny mitään. Vaikuttivat mukavilta, en tavannu vielä mitään tyranneja ainakaan. Sitten jaettiin papereita, huudettiin nimiä ja kyseltiin kysymyksiä. Kun kaikki oli ohi, rynnin opettajan luokse (mitään en pelkää niin paljon kuin teitittelyn unohtamista) ja sanoin, että oon suomalainen ja etten ymmärtäny muutamaa asiaa. Hän kiekui kauniisti ja kertoi selittävänsä kaiken, kunhan ensin haetaan kirjat. Sitten haettiin kirjat, ne oli jossain ruokalan perukoilla, ja sinne kesti kävellä 5 minuuttia. Liioittelen.
Siellä sitten madame Petriment selitti, että minä poika olen ulkomaalainen ja että mulle pitää selittää asiat kovin tarkasti. Ja kun kukin meni salin puolelle hakemaan kirjojaan, siitä jo porukka tyttöjä nykäisi mut kuulusteltavaksi. Mukavia olivat. Ja madame selvensi mulle asioita. Luulin, että Romeo & Juliette pitää olla hankittuna maanantaihin mennessä, mutta ei. Se pitää olla LUETTU. Oh la la! Ja sen lisäksi siitä pitäis olla joku alustava taulukkoanalyysi tehtynä. Vaan kukkaismadame ymmärsi hyvin hätäni, ja sanoi, että voin lukea sen englanniksi, jos se sujuu näin aluksi paremmin, ja ettei sen tablen kanssa oo niin tarkkaa. Tämä kaikki varmisti sen, että aion oppia salaa ranskaa ja loistaa vasta tarvittaessa.
Kirjat on muhkeita. Mulla on vaan viis oppikirjaa! Filosofia, 650 sivua pientä pränttiä A4-koossa (onneks mielenkiintoista), espanja, historia, maantieto ja englanti tarhaikäisille. No, onpahan edes jotain helppoa. Ainiin, latina! Tajusin juuri, etten saanu sitä kirjaa. Mihinköhän se jäi? Täytyy parkua siitä huomenissa. En oo ikinä lukenu latinaa, mutta mut pistettiin ryhmään, joka on lukenu 5 vuotta. JÄNNITTÄVÄISTÄ. Kuten host-mama tapaisi sanoa, jos olisi nyt täällä, hänhän on viikot yleensä Orléansissa töissä: On verra. Katsotaan.
Perjantai näyttää koulussa olevan tuhti päivä. Onneks meen yheksäksi. Kaks tuntia kirjallisuutta, yks englantia, ruokailu, espanjaa, historia-maantietoa ja filosofiaa. Kotiin päästään kuudelta. Bof!
Mulle oltiin kateellisia, koska mulla ei oo lauantaisin koulua. Normaalisti täällä on, mut mä voin makoilla löysästi tossa mun 53 senttiä liian lyhyessä sängyssä ja haaveilla aamupalasta, joka odottaa alakerrassa.
Kieliuutisia. Ranskan kuuntelu ei vaadi enää niin tuhottomasti energiaa, kuin aluksi, mutta kyllä sen huomaa et sitä meinaa klopsahtaa kesken kaiken, jos joutuu kauan seuraamaan. Mut oon oppinu suodattamaan turhuudet ja koitan saada pääasioista kiinni. Ja oon uskaltautunu vihdoin mokeltamaan ranskaa, toisin sanoen aloittamaan lauseen ennen kuin oon ajatellu loppua. Mun lauseet tosin on yhä keskimäärin 5 sanan pökäleitä, mutta hei kuomat - kohta jo herään ja unohdan et en puhu äidinkieltäni.
Unohdin ottaa lisää valokuvia tänään. Meille kävi Laurènen kanssa hassusti, kun mentiin tohon naapurikaupunkiin bussilla (se on ehkä 1 kilometri). Tarkoitus oli mennä ettimään Australiassa olevalle perheen kuopukselle Mariannelle synttärilahjaa, tiettyä beigeä laukkua, hakemaan Isabellen (host-maman) kengät suutarilta ja viemään muutama paperi Laurènen autokoululle. Bon. Eka kauppa: ei kasseja. Suutari: kengät joko kadonneet tai sitten ne on valmiina vasta illalla (ranskalainen työmoraali muistuttaa lämminhenkistä Intiaa, se on mannaa). Sitten mentiin autokoululle ja odotettiin 20 minuuttia, koska siellä oli joku hullu nainen riehumassa (täysin arkipäiväistä tosin) jostain maksusta, vain saadaksemme tietää, että se on toinen toimisto, mihin paperit viedään. Käveltiin sinne, ja se oli suljettu. Ja kaiken lisäks bussi oli 15 minsaa myöhässä, kun tultiin takasin kotiin. Mut Laurène osti jonkun lehden ja sit se löysi viulunviritysmittarin.
Ah, siinä oli muuten kuva mun huoneesta. Miten niin feminiininen? Täähän on vaan romanttinen. Vaaleanpunainen ois feminiininen. Viihdyn täällä. Ja haa: meillä käy siivooja. Portugalilaisaksentilla puhuva metrin pituinen rouva. Isukki varoitti, etten ymmärrä varmasti mitään, mut sehän oli hidasta ja tökkivää, ihan kuin tehty suomalaisille korville. Ja taas teitittelyongelma. Kuolen, s'il VOUS plaît. Kaikki vaatteet tulee kaappiin silitettyinä ja koirankarvat ei ota nenään, koska ne katoaa pian.
Kuten minäkin, nukkumaan. À bientôt!
PS. Näin ihan SAIRAAN hämähäkin alakerrassa ennen kun tulin pesemään hampaita. Se oli nopea, pitkä- ja paksujalkainen ja sen suupihdit näkyi viiden metrin päähän. Mitä sellaselle voi sanoa? Aion pyytää diplomaattisesti heitä pysymään poissa, kun käyn soittamassa pianoa tai kattomassa uutiset. Telkkari on isompi kun mun sänky -___-
No translation available. There's a dictionary on the web, or you can just ask. I'll write something in English soon, ok. Too tired now.
Koulupa se on iso, 1300 oppilasta, mut meitä kirjallisuusluokan abeja on vaan yks luokallinen. Se oli sangen mukava luokka. Luokanvalvoja oli niiiiiiin klassinen ranskalainen opettajatar, että mua ois huvittanu, jollei kaikki energia ja huomio ois menny keskittymiseen. Kukkahame ja kaulaan ripustettavat silmälasit. Kamalaa kun en millään jaksa kirjottaa!
No, me mentiin luokkaan numero 107 ja siellä meille esittelivät itsensä luokanvalvoja, joka on samalla kirjallisuuden opettaja, ja sit kaks muuta, joista en ymmärtäny mitään. Vaikuttivat mukavilta, en tavannu vielä mitään tyranneja ainakaan. Sitten jaettiin papereita, huudettiin nimiä ja kyseltiin kysymyksiä. Kun kaikki oli ohi, rynnin opettajan luokse (mitään en pelkää niin paljon kuin teitittelyn unohtamista) ja sanoin, että oon suomalainen ja etten ymmärtäny muutamaa asiaa. Hän kiekui kauniisti ja kertoi selittävänsä kaiken, kunhan ensin haetaan kirjat. Sitten haettiin kirjat, ne oli jossain ruokalan perukoilla, ja sinne kesti kävellä 5 minuuttia. Liioittelen.
Siellä sitten madame Petriment selitti, että minä poika olen ulkomaalainen ja että mulle pitää selittää asiat kovin tarkasti. Ja kun kukin meni salin puolelle hakemaan kirjojaan, siitä jo porukka tyttöjä nykäisi mut kuulusteltavaksi. Mukavia olivat. Ja madame selvensi mulle asioita. Luulin, että Romeo & Juliette pitää olla hankittuna maanantaihin mennessä, mutta ei. Se pitää olla LUETTU. Oh la la! Ja sen lisäksi siitä pitäis olla joku alustava taulukkoanalyysi tehtynä. Vaan kukkaismadame ymmärsi hyvin hätäni, ja sanoi, että voin lukea sen englanniksi, jos se sujuu näin aluksi paremmin, ja ettei sen tablen kanssa oo niin tarkkaa. Tämä kaikki varmisti sen, että aion oppia salaa ranskaa ja loistaa vasta tarvittaessa.
Kirjat on muhkeita. Mulla on vaan viis oppikirjaa! Filosofia, 650 sivua pientä pränttiä A4-koossa (onneks mielenkiintoista), espanja, historia, maantieto ja englanti tarhaikäisille. No, onpahan edes jotain helppoa. Ainiin, latina! Tajusin juuri, etten saanu sitä kirjaa. Mihinköhän se jäi? Täytyy parkua siitä huomenissa. En oo ikinä lukenu latinaa, mutta mut pistettiin ryhmään, joka on lukenu 5 vuotta. JÄNNITTÄVÄISTÄ. Kuten host-mama tapaisi sanoa, jos olisi nyt täällä, hänhän on viikot yleensä Orléansissa töissä: On verra. Katsotaan.
Perjantai näyttää koulussa olevan tuhti päivä. Onneks meen yheksäksi. Kaks tuntia kirjallisuutta, yks englantia, ruokailu, espanjaa, historia-maantietoa ja filosofiaa. Kotiin päästään kuudelta. Bof!
Mulle oltiin kateellisia, koska mulla ei oo lauantaisin koulua. Normaalisti täällä on, mut mä voin makoilla löysästi tossa mun 53 senttiä liian lyhyessä sängyssä ja haaveilla aamupalasta, joka odottaa alakerrassa.Kieliuutisia. Ranskan kuuntelu ei vaadi enää niin tuhottomasti energiaa, kuin aluksi, mutta kyllä sen huomaa et sitä meinaa klopsahtaa kesken kaiken, jos joutuu kauan seuraamaan. Mut oon oppinu suodattamaan turhuudet ja koitan saada pääasioista kiinni. Ja oon uskaltautunu vihdoin mokeltamaan ranskaa, toisin sanoen aloittamaan lauseen ennen kuin oon ajatellu loppua. Mun lauseet tosin on yhä keskimäärin 5 sanan pökäleitä, mutta hei kuomat - kohta jo herään ja unohdan et en puhu äidinkieltäni.
Unohdin ottaa lisää valokuvia tänään. Meille kävi Laurènen kanssa hassusti, kun mentiin tohon naapurikaupunkiin bussilla (se on ehkä 1 kilometri). Tarkoitus oli mennä ettimään Australiassa olevalle perheen kuopukselle Mariannelle synttärilahjaa, tiettyä beigeä laukkua, hakemaan Isabellen (host-maman) kengät suutarilta ja viemään muutama paperi Laurènen autokoululle. Bon. Eka kauppa: ei kasseja. Suutari: kengät joko kadonneet tai sitten ne on valmiina vasta illalla (ranskalainen työmoraali muistuttaa lämminhenkistä Intiaa, se on mannaa). Sitten mentiin autokoululle ja odotettiin 20 minuuttia, koska siellä oli joku hullu nainen riehumassa (täysin arkipäiväistä tosin) jostain maksusta, vain saadaksemme tietää, että se on toinen toimisto, mihin paperit viedään. Käveltiin sinne, ja se oli suljettu. Ja kaiken lisäks bussi oli 15 minsaa myöhässä, kun tultiin takasin kotiin. Mut Laurène osti jonkun lehden ja sit se löysi viulunviritysmittarin.
Ah, siinä oli muuten kuva mun huoneesta. Miten niin feminiininen? Täähän on vaan romanttinen. Vaaleanpunainen ois feminiininen. Viihdyn täällä. Ja haa: meillä käy siivooja. Portugalilaisaksentilla puhuva metrin pituinen rouva. Isukki varoitti, etten ymmärrä varmasti mitään, mut sehän oli hidasta ja tökkivää, ihan kuin tehty suomalaisille korville. Ja taas teitittelyongelma. Kuolen, s'il VOUS plaît. Kaikki vaatteet tulee kaappiin silitettyinä ja koirankarvat ei ota nenään, koska ne katoaa pian.
Kuten minäkin, nukkumaan. À bientôt!
PS. Näin ihan SAIRAAN hämähäkin alakerrassa ennen kun tulin pesemään hampaita. Se oli nopea, pitkä- ja paksujalkainen ja sen suupihdit näkyi viiden metrin päähän. Mitä sellaselle voi sanoa? Aion pyytää diplomaattisesti heitä pysymään poissa, kun käyn soittamassa pianoa tai kattomassa uutiset. Telkkari on isompi kun mun sänky -___-
No translation available. There's a dictionary on the web, or you can just ask. I'll write something in English soon, ok. Too tired now.
sunnuntai 31. elokuuta 2008
Oon tout mixed
Nyt riehutaan kielillä apostolien tapaan. Kaivakaa dictionnairet esiin, jos jaksaa kiinnostaa! Kirjotan vielä jossain vaiheessa ihan kunnolla, ehkä huomenna, mut nyt, kun väsymys vääntää, menee sekasin kaikki aina anglismeista svetismeihin, francofoniasta fennomaniaan ja välissä heilahtaa ne pari sanaa italiaa, jotka oon oppinu oopperoista. Osasin tänään jo puhua vähän!
Pas du finnois aujourd'hui, désolé. Cette journée, c'était dur! Beaucoup de francais mais ca va, c'est bon, il faut que j'aie l'habitude...
Someone told me to write 3 times a day. I tried but it was too much of sitting here since I had to be downstairs, too. English, whooh, I can't speak it anymore. Today there was so much francais that I got totally ran over by it. It's funny how a simple discussion can make you so tired, not because of the subject but because it requires a lot of energy trying to concentrate on the issue and the words. I will fall asleep in school, that's for sure.
This morning I went to a marketplace in the village of Antony, near Wissous, with my host-mom. On a acheté 100 kilos de legumes et de fruits. On mange beaucoup de fruits ici, pour le dessert ou le commencer, par exemple. And I love it, the fruits are simplement fabulous here.
My host-mom is superb! It doesn't matter if I don't get every sentence, I can still laugh and understand what's it about. And it's the same thing also with the others in the family. The dog understands me and I understand it. I also got to know now how to get to Paris by metro. I feel like such a local now that I have the card of public transportation.
At noon, after the lunch (which is almost too good, as the rest of the repas, too), a couple of Laurène's friends came over and we went to the park of Wissous to walk the dog as well as ourselves. There was an intense discussion going on during the whole 4 hours that we spent outside and I got to say about 10 words overall. Hurra mig! Not that I didn't understand, sometimes I did a lot, but what can I say? I just answer simply when someone asks something (after having them repeat the question about 3 times) and then I smile like a fool. Hope the girls doesn't think I'm a mousy idiot :D I will say a few words more when I see them next time. Dictionary, here I come again...
Smiling like a fool may help a lot. That's my only weapon for a couple of weeks, perhaps. Mais non, oh! I'm beginning to get into the language, and I think soon I'll be able to participate a bit more than oui, d'accord, c'est vrai, oké, ca va, c'est bon, je ne comprends rien.
I'll go to sleep now. I think tomorrow's going to be another day of beaucoup de discussion et rien à dire.
HYVÄÄ YÄTÄ
Pas du finnois aujourd'hui, désolé. Cette journée, c'était dur! Beaucoup de francais mais ca va, c'est bon, il faut que j'aie l'habitude...
Someone told me to write 3 times a day. I tried but it was too much of sitting here since I had to be downstairs, too. English, whooh, I can't speak it anymore. Today there was so much francais that I got totally ran over by it. It's funny how a simple discussion can make you so tired, not because of the subject but because it requires a lot of energy trying to concentrate on the issue and the words. I will fall asleep in school, that's for sure.
This morning I went to a marketplace in the village of Antony, near Wissous, with my host-mom. On a acheté 100 kilos de legumes et de fruits. On mange beaucoup de fruits ici, pour le dessert ou le commencer, par exemple. And I love it, the fruits are simplement fabulous here.
My host-mom is superb! It doesn't matter if I don't get every sentence, I can still laugh and understand what's it about. And it's the same thing also with the others in the family. The dog understands me and I understand it. I also got to know now how to get to Paris by metro. I feel like such a local now that I have the card of public transportation.
At noon, after the lunch (which is almost too good, as the rest of the repas, too), a couple of Laurène's friends came over and we went to the park of Wissous to walk the dog as well as ourselves. There was an intense discussion going on during the whole 4 hours that we spent outside and I got to say about 10 words overall. Hurra mig! Not that I didn't understand, sometimes I did a lot, but what can I say? I just answer simply when someone asks something (after having them repeat the question about 3 times) and then I smile like a fool. Hope the girls doesn't think I'm a mousy idiot :D I will say a few words more when I see them next time. Dictionary, here I come again...
Smiling like a fool may help a lot. That's my only weapon for a couple of weeks, perhaps. Mais non, oh! I'm beginning to get into the language, and I think soon I'll be able to participate a bit more than oui, d'accord, c'est vrai, oké, ca va, c'est bon, je ne comprends rien.
I'll go to sleep now. I think tomorrow's going to be another day of beaucoup de discussion et rien à dire.
HYVÄÄ YÄTÄ
lauantai 30. elokuuta 2008
Tout a l'heure!
Äää! Ei oo aikaa, väsyttää, mut tulin pikadatalle nyt ennen nukkumaanmenoa vain tyydyttääkseni suuria tiedonjanoja.
Oon hengissä, oon Wissous'ssa, perhe on mukava, meinasin nukahtaa tänään primitiivisen taiteen museoon (=huolestuttava merkki) enkä ymmärrä mitään. Tai ymmärrän! Mut pitkät keskustelut vaatii niin paljon energiaa, ettei sitä piisannu nyt ensmäisenä päivänä. En oo puhunu yhtään englantia perheen kanssa, huu.
Niin ja koulu täällä on kuulemma maailman hirvein asia. Ei jännitä? Kauhistuttaa? Je ne sais pas. On verra à bientôt. Tää on puhtaasti sairasta.
PS. Söin jo yhden simpukankin ravintolassa.
TRADUCTION POUR LES MÔMES ÉTRANGERS:
I'm alive! But only until Tuesday, since then it's going to be the rentrée in the school and the school itself isn't exactly like heaven, so I've heard. But here I am now, in Wissous, Paris, haven't been talking any English since yesterday and it's going to be fine.
Yea, right. No options. Only moules frites.
Oon hengissä, oon Wissous'ssa, perhe on mukava, meinasin nukahtaa tänään primitiivisen taiteen museoon (=huolestuttava merkki) enkä ymmärrä mitään. Tai ymmärrän! Mut pitkät keskustelut vaatii niin paljon energiaa, ettei sitä piisannu nyt ensmäisenä päivänä. En oo puhunu yhtään englantia perheen kanssa, huu.
Niin ja koulu täällä on kuulemma maailman hirvein asia. Ei jännitä? Kauhistuttaa? Je ne sais pas. On verra à bientôt. Tää on puhtaasti sairasta.
PS. Söin jo yhden simpukankin ravintolassa.
TRADUCTION POUR LES MÔMES ÉTRANGERS:
I'm alive! But only until Tuesday, since then it's going to be the rentrée in the school and the school itself isn't exactly like heaven, so I've heard. But here I am now, in Wissous, Paris, haven't been talking any English since yesterday and it's going to be fine.
Yea, right. No options. Only moules frites.
maanantai 18. elokuuta 2008
Alea iacta est
Viimeiset päivät on jaettu jo, eli eipähän ole epäselvää, mitä nyt aion tehdä ennen lähtöä. Ehtiihän tässä vielä vaikka mitä! Pakkaus on sekundaaria, tärkeämpää on saada pääkoppa siistiin kuntoon. Käyn vielä viimeisen kerran Helsingissäkin taiteiden yönä ja toimittamassa vihdoin erään audienssin.Mietin tässä viimeyönä, kun juttelin samaan kouluun tulevan suomalaisvaihtarin kanssa, että meistä tulee nyt sitten pariisilaisia. Saadaanko me katsoa jo jouluun mennessä turisteja nenänvartta pitkin? Voidaanko me rampata keskustassa bussikortin pyhällä voimalla ja ymmärtää, mitä boulangerien aamuleipäekspertti selittää ravintoarvoista?
Pakko kaivaa positiivista jännitystä, kun muuten aika kapsahtaa siihen normaaaliin puolihuolestuneisuuteen. Faktoja kuitenkin on, että mut on sijoitettu oman vinkumiseni seurauksena lukion päättöluokalle, eli luen 7 tuntia viikossa filosofiaa ja 6 tuntia viikossa kirjallisuutta, ja (ainakin ranskiksilla) vuosi päättyy bacciin eli ylppäreihin. Ja kaiken lisäks en pidä koululiikunnasta. Ainiin, mut matskaa mulla ei ole kyllä koko vuotena, ja siinä tiedossakos hermo lepää.
Typerää kaikki tällanen. Meen sinne ja mietin vasta, kun tulee sanalla sanoen tänka på.
Mutta voi sitä silti konkreettiseti valmistautua, esimerkiksi pakkaamalla, vaikka se näyttää nyt jääneenkin vähän mun intoni jalkoihin. Oon sentään ostanut jo tuliaisia: muhkean kovakantisen vanhoja Muumi-sarjakuvia sisältävän kirjan ja Sibeliusta. Ostan myöhemmin lakkahilloa ja aluevalvojalle jotain pientä ja turhaa. Kaikki on nerokasta, nimittäin Muumi-sarjiksille voin hyrsyillä itsekseni ja Sibeliusta ne kuulee joka tapauksessa, kun koitan ylläpitää pianonsoittotaitoani talon pianolla. Myös lakkahillon kannalta taitaa olla turha huolestua. Jotain on siis jo kuitenkin hanskassa, eikö?
PS. Tuo tornin kuva on muistelua vuoden 2007 talvilomalta, jolloin kävin kaverin kanssa viimeksi Pariisissa, ja tuliaisiksi ostan toki täyden lakkahillopurkin, en tuota tyhjää anna.
sunnuntai 17. elokuuta 2008
Tänään
Tänään mietin ekaa kertaa vakavasti tota pakkausta. 20 kilogrammaa ruumamassaa, ja 5 kilogrammaa kabiiniin. Mitä ne luulee?
Pakkaan nyt ensin paperille, ja katotaan sitten, kuka nauraa. Hmph.
Oo, yhdeksän päivää aikaa! Kuinka jännittävää. Nyt pitäs varmaan kaivaa niitä sellaisia positiivisia vaikutteita esille, ettei mene plörinäksi tämä reilu viikko tässä... Missäs niitä elokuvia onkaan, nyt haetaan meininkiä nimeltä Pariisi.
Pakkaan nyt ensin paperille, ja katotaan sitten, kuka nauraa. Hmph.
Oo, yhdeksän päivää aikaa! Kuinka jännittävää. Nyt pitäs varmaan kaivaa niitä sellaisia positiivisia vaikutteita esille, ettei mene plörinäksi tämä reilu viikko tässä... Missäs niitä elokuvia onkaan, nyt haetaan meininkiä nimeltä Pariisi.
Tilaa:
Kommentit (Atom)
